Intiassa monet lapset joutuvat koulun jälkeen yksityistunneille

8-vuotias tokaluokkalainen poikani on koulupäivien jälkeen epätoivoinen: kukaan kavereista ei pääse leikkimään; kaikki kaverit ovat koulupäivän jälkeen yksityistunneilla. Minua puolestaan nolottaa, kun ajattelenkin, miten vastuuntunnottomana vanhempana muut äidit minua pitävät, kun annan lapseni juoksennella ja leikkiä ulkona kaiket illat ja viikonloput, enkä retuuta poikaa matematiikan ja englannin tunneille.

Intiasssa yksityisopetuksesta puhutaan rinnakkaisena opetusjärjestelmänä, sillä niin yleistä lisätuntien otattaminen koululapsille on. Yleisimmin yksityistunteja aletaan ottaa kymmenenneltä luokalta lähtien, mutta ekaluokkalaistenkaan vieminen ei ole ennenkuulumatonta.  Naapurini 7-vuotiaat pojat käyvät yksityistunneilla neljänä arki-iltana sekä lauantai-aamuisin.

Yksityisopetuksen järjestelmällisyys on ongelmallisempaa kuin ensivilkaisulta voisi vaikuttaa. Yksityistunnit tarjoavat houkuttelevan lisäelinkeinon palkkakuopassa oleville opettajille (kuukausiansio on noin sata euroa), jotka saattavat tuplata ansionsa antamalla muutaman yksityistunnin viikossa. Julkisissa kouluissa opettajien poissaolot yksityistuntien vuoksi on jo huomattava ongelma, jota vanhemmat pyrkivät paikkaamaan – lähettämällä lapsensa yksityistunneille. Ja kun useimmat oppilaat käyvät täydentämässä oppiaan yksityisesti, opettajat ovat alkaneet joustaa oppimisvaatimuksista koulutunneilla. Tällöin nekin oppilaat, jotka ovat sinnitelleet ilman yksityisopetusta, joutuvat ottamaan lisätunteja paikatakseen huonontunutta opetusta.

Mutta yksityistunneilla käyvät myös – ja etenkin – hyvien yksityiskoulujen varakkaista perheistä tulevat, lahjakkaatkin, oppilaat. Tällöin kyse ei ole niinkään välttämättä huonon opetuksen tasosta kouluissa (joskin vanhemmat ovat yleensä Intiassa aina tyytymättömiä koulujen opetuksen tasoon) , vaan siitä, että maassa jossa on 500 miljoona nuorta, on vain 338 valtiollista yliopistoa.  Ja yksityisiin huippuyliopistoihin vasta kilpailu onkin, sillä niistä valmistuminen takaa parhaimmat työpaikat ja leveimmän leivän.  

Koulutusta on Intiassa aina pidetty tärkeänä, sillä se on ollut pakotie köyhyydestä parempaan elämään.  Tämä ajattelutapa ei ole muuttunut, vaikka keskiluokan varallisuus onkin kasvanut. Erään tutkimuksen mukaan keskiluokkainen perhe käyttääkin jopa kolmasosan tuloistaan lasten yksityisopetuksen kustantamiseen.

Juttelin naapurini kanssa, jonka 7-vuotiaat lapset käyvät yksityistunneilla ahkerasti. Ihmettelin, onko lisäoppitunneille näin varhaisella luokka-asteella tarvetta, sillä yliopistoihin pääsyn kannalta ratkaisevat loppukokeet ovat vasta 12. luokalla. Naapurini vastasi, että on hyvä valmentaa lasten opiskelua alusta alkaen, sillä pohjalta ei nousta kärkeen helposti. Ja kun lapset menestyvät erinomaisesti heti ensi luokilta lähtien, huomaa parhaiten, mikäli he ovat tipahtamassa luokan kärjestä.  Lisäksi pojat ovat kuulemma kovin vilkkaita, joten kun he ovat vähän vanhempia, heille on hyväksi olla yksityistunneilla sen sijaan että olisivat tekemässä jotain luvattomuuksia.

Entä mitä tuumaa jatkuvasta ylimääräisillä tunneilla ramppaamisesta toisen naapurini 15-vuotias poika? Hän kertoo kyllä kaipaavansa niitä aikoja, jolloin hänellä oli aikaa harrastaa lempilajiaan, tennistä, lähes päivittäin. Nykyisin siihen ei ole enää mahdollisuutta, sillä matematiikan, fysiikan ja kemian lisätunnit vievät ajan arki-iltaisin. Mutta hän jatkaa melkein samaan hengenvetoon: ”Hyvä ammatti ja tulevaisuus ovat kuitenkin tennistä tärkeämpiä, ja olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka tarjoavat minulle mahdollisuuden käydä yksityistunneilla.”

Matkalla poikani kansainväliseen eliittikouluun näemme lähes päivittäin resuisia slummilapsia lajittelemassa roskia jätekasan äärellä. En voi olla ajattelematta, että kun köyhyys on läsnä aina ja kaikkialla, tekee se nuorista täällä nöyriä tulevaisuutensa suhteen.  Menestyksen eteen on tehtävä töitä, sillä itse kullakin meistä elämä voisi olla myös kovin toisenlaista.

 

Villiina Hellsten on virkavapaalla oleva politiikan tutkimuksen harrastaja, joka on tällä hetkellä täysipäiväinen kotirouva ja asuu Intian länsirannikolla perheensä, aviomiehen ja 7-vuotiaan pojan, kanssa. Kirjoittajan nykyinen kotikaupunki Vadodara on vajaan kahden miljoonan asukkaan kaupunki Gujaratin maatalous- ja heimokulttuurivaltaisessa osavaltiossa, jossa länsimaista kulkijaa tuijotetaan avoimesti ja pitkään.