Hiekkalaatikkosysteemi

Hiekkalaatikolla käy kuhina. Suurin hiekanmättäjä uhoaa: ”kun minä tulen isoksi, määrään kaikki töihin”. Omaa kakkuaan taputteleva tormakka neito tokaisee, että hänpä laittaa kaikki kouluun. Ja sellaiseen kouluun, missä kaikista tulee äkkiä isoja. Toinen toistaan komeampia kakkuja syntyy pitkä rivi. Kunnes hiekkalaatikon reunalla pitkään norkoillut kurahousukansalainen tulee ja astuu suurimman kakun päälle näin sanoen ”kun minä tulen isoksi, niin minäpä teenkin mitä minä haluan”.

Hetkinen. Kuulostaa tutulta. Eläkeikää pitää hilata ylöspäin. Koulun putkesta putoilevia rajojensa kokeilijoita ei hyvällä katsota. Lukion jälkeen ei ole syytä luppoilla itseään etsimässä, vaan valita reippaasti seuraava putki, josta pulpahtaa pian ylös, ulos ja maailmaan. Eläkepommin seurauksena kaikille riittää töitä, hoiva, etten sanoisi hoivayrittäjyys, on päivän sana. Mutta aivan kuten hiekkalaatikollakin, aina tulee joku jaloillaan äänestävä ilonpilaaja ja rikkoo sen muhkeimman kakun. Heittäytyy hankalaksi ja tekee valinnoillaan näkyväksi, ettei halua opiskella töiden tekemisestä nyt puhumattakaan.

Nurinkäännettynä asian voisi ilmaista myös kysymyksenä, mikä ilonpilaajaa vaivaa, miksi suoraviivainen kakkurivistö ei kiinnosta. Miksi koulumaailman putki tökkii tai miksei töiden tekeminen seitsemänkymppiseksi saakka kiinnosta? Koulu on kiva ja työelämä se vasta lystiä onkin. Ai ei vai?

Murkkuikäisen kymppitytön ahkerointi herättää ystävässä säälinsekaista närkästystä. Hän ryhtyy filosofoimaan: ”Kyllähän se voi koulussa ihan pärjätä, missä pätee vielä jotkut säännöt, mutta miten sille käy työelämässä? Kun sille alkaa valjeta, että työpaikan ihmissuhteet ovat kuin suoraan päiväkodista”. Ja tämä työelämätietous – huomatkaa syvä rintaääni – perustuu kolmen kuukauden työkokemukseen. Hiekkalaatikko vetää tulkintoja kuin magneetti. Siellä sijaitsee nyt työelämän kova ydin. Roolit on jaettu, arpa heitetty ja rajat piirretty. Äkkiä katsoen voisi kuvitella, että tämä on korkeintaan nokkelaa kakkuteoriaa, joka valahtaa ajan lasista kuin hiekka. Mutta kun ei ole.

Päiväkodin ja ihan vain kodinkin seinien sisälle kätkeytyy ihmeellisiä voimia. Näiden todellisten jedivoimien ansiosta varsin moni kokee epämukavaa oloa, kituuttaa ja kenties uuvahtaa keskelle taistelukenttää – lue: työpaikkaa. Äidistä tai isästä on yllättävän lyhyt tunteiden tunneli esimieheen, sisarukset ja kollegat paiskaavat turhan usein synonyymikättä toisilleen; missä kotona hylätyksi tullut, siellä työpaikan kiusattu. Laumassa eläminen on yllättävän vaikeaa - pienenä kotona ja isona töissä. Eikä se koulumaailmakaan vähällä päästä.

”Jos olisin itse nyt nuori, niin en kyllä pitäisi tästä kehityksen suunnasta”, parahtaa ikänsä lapsia ja nuoria luotsannut ammattilainen. Lainsäädäntöuudistukset keräävät saman pöydän ääreen nyt kaikki lapsen tai nuoren ympärillä hääräävät aikuiset. Kuinka moni meistä aikuisista haluaisi olla asioineen näin hyvissä käsissä, käsi ylös? En näe käsiä… Missä on tila vapaudelle, vastuuttomuudelle ja reippaalle koko maailmaa muuttavalla vastarinnalle? ”Mikä se sana on?” hapuilee voimiaan vasta arasti tunnusteleva murkku, ”re-re-rebel?”

Mistä sitten isommat lapiot kakuntekijöille, iloa työhön ja kouluun niin paljon, että se miellyttäisi jokaista kurahousukansalaista aasta ööhön? Voisiko koulussa tukea rohkeasti riehuvaa murrosikäistä, joka toteuttaa perin pohjin hänelle kuuluvaa kehitystehtävää? Entä miten vastata elämänkaarensa kriiseissä kipuileviin ruuhkavuosi-ihmisiin, joille työ näyttäytyy ammottavana kitana, jonka nälkää ei tuki mikään?

Vastaus on lauma, ryhmä; ihminen monikossa. Se, että kun olen ryhmässä, olen ryhmän jäsen. Jos ryhmässä tulee tunne, vaikkapa ahdistus, on todennäköistä, että sama tunne on jollakulla muullakin ryhmän jäsenellä. Miten minusta tulee uuden ryhmän jäsen? Miten reagoin, kun olen eri mieltä, tai koen, etten tule ymmärretyksi? Jos poistun paikalta, ottaako joku minun roolini kantaakseen? Nämä ovat kysymyksiä, joita on hyvä kysyä itseltään ryhmässä. Tärkeää on oivaltaa, että ryhmä on enemmän kuin jäsenensä yhdessä, se on systeemi, mikä toimii. Tajunnanräjäyttävä tieto näinä yksilökeskeisyyden kulta-aikoina: minä toimin ryhmässä osana systeemiä. Älkää levitelkö tätä tietoa, etten joudu rautoihin ja kakkua lusimaan vuodettuani tämän tarkoin varjellun tiedon. Siis minua ei ryhmässä oikeastaan olekaan, yksilönä. Hetkinen. Pysähtyikö maailma? Minun maailma meinasi – pysähtyä.

Lähes kaikki autoilevat ihmiset omaavat ajokortin. Siihen on uhrattu aikaa ja rahaa. Että on opittu liikenteen pelisäännöt ja lait. Mutta päiväkodeissa, koulujen ja työpaikkojen käytävillä voi huoletta runnoa menemään ilman minkäänlaista vuorovaikutustaitojen ajokoetta. Näille kalteville käytäville tarvittaisiin nyt reilu hiekoitus pikapuoliin. Haloo hiekkalaatikko! Pysykää aloillanne, teissä asuu viisaus ja voima. Aloitetaan alusta, ryhdytäänpä katsomaan millaisen systeemin kakunleipojat oikein muodostavat ja mihin rooliin kurahousuissaan kakkuja tallova kansalainen tässä systeemissä asettuu.

Johanna Kuivakangas on tutkija-lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.