Ensimmäiset kuukaudet Sellon kirjastossa

Siviilipalveluspäiväkirja 3
Kotona Kökkelissä tammikuussa 2011

Kävin parissa paikassa työhaastattelussa siviilipalvelustani varten ja muihin vaihtoehtoihin verrattuna Sellon kirjasto tuntui lähinnä lottovoitolta. Tiesin, että kirjastossa sivareille maksetaan päivärahan (n. 4 €) lisäksi myös ruokaraha (n. 12 €), joka näin alussa on moninkertainen peruspäivärahaan verrattuna. Vaikken ennen työhaastattelua ollutkaan koskaan käynyt Sellon kirjastossa, heti ovensuussa tuntui, että jos tänne pääsen, tulee tämä päihittämään kaikki aiemmat kokemukseni työelämässä. Ja niinhän minä pääsin.

Kuva, jonka olin kirjastotyöstä saanut, oli hyvin virheellinen. Olin kuvitellut mielessäni kirjastotyön olevan lähinnä tiskillä koneen ääressä istumista ja kirjojen hyllyttämistä palautus- ja lainausautomaattien nykyään ollessa käytössä. Toisaalta en ollut täysin väärässäkään, molemmat kuuluvat toimenkuvaan, mutta täällä on tullut tehtyä jos jonkinlaista.


Hakulistat ja Eden

Ensimmäisten viikkojen aikana en päässyt palvelutiskiin, koska ensin piti käydä kirjaston työntekijöiden koneilla käytössä olevaan tietokantaohjelmaan perehdytys. Aivan ensimmäiset päivät meni uusien paikkojen hahmottamiseen, joka onnistui parhaiten muiden – töissä pidempään olleiden – sivareiden opastuksella hakulistoja tehdessä. Eli kun ihmiset varaavat aineistoa pääkaupunkiseudun kirjastopalvelun HelMetin kautta, kirjastomme niteisiin tarttuneet varauksen päätyvät hakulistalle. Hakulista tulostetaan noin tunnin tai parin välein, ja sitten käydään hakemassa varatut teokset hyllystä, jonka jälkeen ne vielä käsitellään tietokoneilla. Koska aineistoa voidaan varata Vantaan, Espoon, Helsingin ja Kauniaisten kirjastojen välillä ristiin, meillä on jokaiselle kaupungille omat laatikot joihin lajittelemme matkalle valmiina olevat varaukset (ja myös Selloon palautetut muiden kirjastojen kirjat yms). Aamuisin edellisen päivän kuorma haetaan pois, ja tilalle tulee muihin kirjastoihin palautetut Sellon kirjaston aineistot, sekä Sellosta noudettavaksi merkityt varaukset. Aamuisin selvitetään myös varaushylly, eli otetaan hyllystä pois erääntyneet varaukset, sekä laitetaan hyllyyn kuorman mukana tulleet varatut teokset. Aamutöissä kestää yleensä noin kymmeneen asti (aamuvuoro alkaa kahdeksalta).

Hakulistojen lisäksi ensimmäisinä päivinä työskentelin usein palautusautomaatin parissa. Palautusautomaatti toimii niin, että kun asiakas palauttaa sinne kirjan, automaatti lukee niteen viivakoodin ja lajittelee sen automaattisesti oikeaan laatikkoon. Jokaiselle kirjaston osastolle on omat laatikot (Musiikkiosasto, Lastenosasto, Kaunokirjallisuus jne) joiden lisäksi on laatikot Espoon muihin kirjastoihin meneville; Helsinkiin, Vantaalle tai Kauniaisiin meneville sekä varaukseen meneville ja pikalainoille. Laatikoista tavara puolestaan hyllytetään pienemmille, helpommin liikuteltavissa oleville puukärryille, joilla aineisto viedään oikealle osastolle. Palautusautomaatin takahuonetta, jossa tämä kaikki siis tapahtuu, kutsutaan Edeniksi. Myöhemmin olen oppinut, että Edenissä suoritetaan myös tarvittaessa lorviminen... Vitsi, vitsi.


- Intermission -

Välihuomautuksena ennen kuin kerron palvelutiskistä sanon, että jouduin pari kertaa myös harjoittamaan edellistä ammattiani eli siivousta ensimmäisillä viikoilla. Muuten olen viihtynyt loistavasti, mutta silloin ehdin jo säikähtää, että ei kai vaan minua ole huijattu tänne siivoojaksi. Onneksi tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä.


Palvelutiski

Luultavasti mielenkiintoisin osuus työstä. Palvelutiskissä ollaan eniten tekemisissä asiakkaiden kanssa, ja tämä on ensimmäinen kerta kun joudun työssäni käsittelemään rahaa. Useimmat tulevat hakemaan varauksiaan tai maksamaan sakkojaan, mutta jokaiselle päivälle mahtuu erikoistapauksia, enemmän tai vähemmän erikoisia. Tyypillisimpiä erikoistapauksia ovat mm. kirjastokortin tekeminen, kaukolainat, asiakkaat jotka ovat kadottaneet lainaamansa aineiston, perintään menneet teokset ja vajaat aineistot, joiden perään joudumme soittelemaan.


Palvelua joka lähtöön!

Sitä myöten, miten meillä on taitoa ja aikaa, pyrimme auttamaan asiakkaita myös muissa haasteissa. Uskokaa tai älkää, mutta kirjastosta tullaan kysymään lähes mitä vaan! Vaitiolosopimus sitoo minua, mutta mainittakoon muutama erikoisempi yksityiskohtiin menemättä. Eräälle asiakkaalle neuvoin nopeimman tien jalkahoitoon julkisia kulkuvälineitä käyttäen, toinen taas olisi halunnut minun kirjoittavan puhtaaksi hänen käsin kirjoittamansa vihaisen kirjeen joka oli osoitettu hänen edunvalvojalleen (jouduin kohteliaasti kieltäytymään kun en saanut tekstistä selvää). Luulisin, että paras oli kyllä se, kun avustin viittomakielistä asiakasta tulostamaan lentoliput tietokoneelta. Mielenkiintoisia haasteita löytyy lähes jokaiselle päivälle.

Palvelusajalleni osui myös kirjaston osastojen välillä tapahtuva muutto, joka tällä hetkellä on yhä kesken. Tavaroiden siirtäminen on toteutettu lähinnä juuri meitä sivareita (joita muuten on Sellon kirjastossa useita, reilusti yli 10) nuorina ja raavaina työmiehinä hyödynnettäen. Kyseessähän on rankka fyysinen homma, hyllyjen purkamista ja kokoamista sekä niiden kantamista alakerrasta yläkertaan. Hyllyjen lisäksi olemme siirtäneet reilusti yli puolet kirjaston aineistosta paikasta A paikkaan B. Muuttovuorossa on yleensä päivittäin 3 sivaria, joille työstä pienenä bonuksena tarjotaan useimmiten pullat ja kahvit.


”Like a glove!”

Kuulostaako kirjastotyö monimutkaiselta? Minusta ainakin näin kirjoitettuna kuulostaa, mutta tosiasiassa homma toimii erittäin sulavasti kunhan saa rutiinista kiinni. Tähän astisista työpaikoistani tämä on minulle henkilökohtaisesti ehdottomasti sopivin ja luonnollisin. Parasta tässä on se, että työt ovat erittäin monipuolisia ja mieli pysyy virkeänä, kun työvuoroissakin on viikoittain muutoksia. Tietysti johonkin pienempään kirjastoon verrattuna selkeä plussa täällä on henkilökunnan suuri määrä. Itseäni opastettiin (ja yhä tarvittaessa opastetaan) jatkuvasti sekä vakituisen henkilökunnan, että muiden sivareiden toimesta ja nyt kun en tunne enää olevani ”se uusi tyyppi” vaan osa porukkaa, ja kun työstäkin on hävinnyt se tietty uutuudenviehätys, voin silti sanoa homman pysyneen kaikesta huolimatta mielenkiintoisena.

Sivariin menijöille voin suositella kirjastotöitä lämpimästi, sillä sen lisäksi, että saat velvollisuutesi isänmaata kohtaan suoritettua, saat siinä sivussa myös työkokemusta työstä, joka on ajoittain suorastaan hauskaa. Niin, ja niitä uusia kavereita.

Sellon kirjasto
HelMet-verkkokirjasto

* * *

Lapinjärven sivarikeskus – Sinne, siellä ja takaisin

Siviilipalveluspäiväkirja 2
Kirjoitettu 30.9.2010 – 14.10.2010 aikana.

Sinne

Bussimatkan Kampista Lapinjärvelle aikana tajusin pitkästä aikaa olevani menossa jonnekin, missä en tunne yhtään ketään. Oikeastaan en tiennyt, mitä odottaa koko leiriltä ylipäätään. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä siellä tehdään. Ainoa asia, joka mielessäni aluksi pyöri oli se, että nyt täytyy tutustua uusiin ihmisiin. Se, ja että 362 päivän pituinen siviilipalvelukseni oli juuri alkamassa.

Paikan päällä saapuneeksi ilmoittauduttuani ja huoneavaimen sekä siviilipalveluskorttini (todistus, jolla mm. saa palvelusajalla matkat julkisissa liikennevälineissä puoleen hintaan) saatuani tutustuin ensimmäiseen tyyppiin, jonka jälkeen jännitys alkoi vähitellen kaikota. Saapumiserämme oli ennätyssuuri - reilut 200 miestä ja yksi nainen (tämä muuten on mahdollista vain, jos nainen on ensin ilmoittautunut vapaaehtoisesti armeijaan ja sittemmin kieltäytynyt siitä) - ja huomasin välittömästi ihmisiä olevan aivan laidasta laitaan. Heti ensi hetkien aikana samanhenkiset ihmiset löysivät nopeasti toisensa ja alkoivat muodostaa omia porukoitaan (toisiaan tietenkään syrjimättä). Jo ensimmäiseen infotilaisuuteen mennessä monella alkoi olla uutta juttuseuraa hälinäksi asti.


Siellä

Alkuinfossa henkilökunta valaisi meille mitä tuleman pitää. Käytännön asioiden ohella luennoitsijat ja koulutusvastaavat esittelivät tarjolla olevat suuntautumisvaihtoehdot, joita tällä kertaa oli kaksi: YKS (ympäristön ja kulttuurin suojelu) ja KAVA (kansalaisvalmiudet). Normaalisti mukana on myös PP (palo ja pelastus). Lisäksi ruotsinkielisillä oli oma ryhmänsä, heidän opetuksensa keskittyi YKS:n. Valitsin KAVA:n, puhtaasti sillä perusteella, että koulutusvastaava Make (Markku Lautamäki) vaikutti niin hauskalta tyypiltä.

Ryhmän luentojen sisältö oli hyvin vaihtelevaa aina poliittisesta vaikuttamisesta, väkivallattomasta vastarinnasta ja konfliktienratkaisusta turvallisuusasioihin, elämäntaitoon ja aseistakieltäytymisen historiaan. Mukaan mahtui myös ensiapukurssi (EA1), pari liikuntatuntia, ja jopa paikallisessa museossa käynti. Luennoilla opetus oli hyvin keskustelupohjaista ja ryhmätöitä oli paljon, jonka takia homma pysyi läpi leirin mielenkiintoisena täydellisenä vastakohtana koulusta tutulle kirjoita-kaikki-mitä-puhutaan-ylös-niin-kiireellä-ettet-ehdi-sisäistämään-yhtään-mitään -meiningille. Politiikasta (jos puhutaan äänestämisestä ja valtion virkamiehistä yms.) en koskaan ole juuri välittänyt, mutta väkivallaton vaikuttaminen kiinnosti minua suuresti.

Hyviä esimerkkejä kansalaistottelemattomuuden vaikutuksista Gandhin lisäksi löytyy myös Suomen historiasta. Muun muassa aikoinaan Venäjän vallan alla kun suomalaiset yksissä tuumin jättivät menemättä Venäjän armeijan kutsuntoihin. Eräällä tunnilla pohdittiin, että jos nyt sama tehtäisiin uudestaan Suomen omien kutsuntojen kanssa, eivät vankilat pystyisi vastaanottamaan niin paljoa ”rikollisia” kerralla. Homman ainoa vaikeus on saada ihmiset mukaan, harvemmin yhden ihmisen kansalaistottelemattomuus kovin pitkälle riittää. Sekin voi kuitenkin joskus riittää, kuten meille aseistakieltäytymisen historian tunnilla kerrottiin. Tällä viittaan Arndt Pekurisen  tarinaan, joka ei loppunut kovin onnellisesti, mutta jolla oli postuumisti suuri vaikutus suomen siviilipalveluslakiin.

Toinen asia, josta KAVA:n tunneilla paljon puhuttiin, oli turvallisuus. Turvallisuutta käsiteltiin eri aspekteista, tutustuttiin mm. paloturvallisuuteen, liikenneturvaan ja tilaisuuksien järjestämiseen. Itseäni intohimoisena muusikkona kiinnostivat suuresti esimerkit siitä, miten sopimattomassa paikassa järjestetty keikka voi mennä pahimmassa tapauksessa metsään. Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin, luennoilla oli pakko olla läsnä vain fyysisesti, mutta väittäisin jokaisen paikalla olleen muistavan tämän jälkeen, että järjestäjä vastaa tilaisuuden turvallisuudesta. Tässä esimerkkinä yksi havainnollistava video, jonka katsoimme.

Vaikka ryhmämme oli KAVA, puhuttiin meille parilla tunnilla myös ympäristönsuojelusta. Suvaitsevaisuuttakin käsiteltiin yhdellä tunnilla, jonka pitäjä Staffan oli loistotyyppi, ja olin pettynyt, ettei meillä ollut hänen tuntejaan kuin kerran. Ensiapukurssi oli myös mukava lisä ja tulipahan sekin vihdoin käytyä. Opettaja oli hauska - vaikka ensivaikutelma oli jotakin muuta – ja EA:ssa pitämämme melko lailla muutamassa minuutissa hatusta vedetty ryhmätyö oli paras ryhmätyö, mitä olen ikinä saanut tehtyä.

Lapinjärven sivarikeskus

Lapinjärvi sijaitsee noin sadan kilometrin päässä Helsingistä. Tällä hetkellä Lapinjärven siviilipalveluskeskus on Suomen ainoa. Paikka tuo ensimmäisenä mieleen maatilan, joka se on joskus aikoinaan ollutkin, tästä kertoo mm. luentosalien nimet kuten Lampola ja Sikala (jotka ovat olleet aiemmin sanojen varsinaisessa merkityksessä). Ruokalassa tarjoillaan aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala, täytyy sanoa, että pennittömälle yksinasuvalle kaverille se oli lottovoitto ja ruokakin erittäin hyvää vaikkapa kouluruokaan verrattuna. Ruokala oli ensimmäinen paikka jossa törmäsin legioonalaisiin eli leggareihin. Legioonalaiset ovat sivareita, jotka eivät ole löytäneet sivarityöpaikkaa ja ovat siten suorittamassa palvelustaan sivarikeskuksella jotakin hyödyllistä työtä muun henkilökunnan ohjauksessa tehden.

Luentoihin päivässä menee aikaa noin kahdeksan tuntia, ja kaikki luentojen ulkopuolinen aika on vapaa-aikaa. Jotkut lähtevät luentojen jälkeen kotiin, suurin osa asuu keskuksella viikot. Niille, jotka paikan päälle jäävät, on järjestetty mielestäni kiitettävästi tapoja kuluttaa aikaansa. Itse pelailin paljon biljardia kanttiinissa ja soittelin bändikämpällä. Sivarikeskuksen oma esittely tiloistaan.

Takaisin

Fiilis oli vähän sama kuin riparilla, onneksi tosin ilman sitä tietynlaista aivopesua. Sivarissa saa olla oma itsensä, ja matkan varrella tuli törmättyä moniin loistaviin tyyppeihin, sivarikavereiden lisäksi henkilökuntaan. Sovimme tietysti uusien kavereideni kanssa tapaavamme joskus, mutta myönsimme yksissä tuumin itsellemme sen, millaisia ikuisuusprojekteja nuo ovat. Lähdin keskukselta päivää ennen virallista lähtöpäivää mummini hautajaisiin, joten oli haikeat tunnelmat monessa mielessä. Kun palautin avaimen ja porukka toivotti hyvää jatkoa, minusta tuntui typerältä lähteä sieltä, mutta toisaalta tuntui toiveikkaalta tulevan työjakson suhteen. Seuraavalla kerralla lisää nyt jo alkaneesta työjaksostani Espoon Kaupunginkirjastolla.

Http://www.sivarikeskus.fi
Http://www.tem.fi
Http://timovirtala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ (yksi luennoitsijoistamme)

***

Oman pään mukaan

Siviilipalveluspäiväkirja 1
Lapinjärven siviilipalveluskeskus 16.9.2010

Kutsunnat

Vuonna 2008, päivä ennen itsenäisyyspäivää, astelin kutsuntoihin sekavin mielin. Olin aina kammonnut koko ajatusta siitä, että minun pitäisi antaa kallista aikaani puolesta vuodesta vuoteen elämästäni vain siksi, että asun Suomessa. Olin päättänyt kauan aikaa sitten meneväni siviilipalvelukseen, sillä minulle oli aina ollut selvää, etten suostuisi kuolemaan isänmaani puolesta isänmaallisuuteni rajoittuessa pitkälti Suomen kannustamiseen urheilukisoissa muutoin kansalaisuuteni ollessa minulle hyvin vähäpätöinen asia. Toisaalta mieleeni hiipi kutsuntojen alla ajatus: ”Ei Suomeen sotaa tule, samapa tuo, käynkö intin vai sivarin.” Näin sieluni silmin miten kaikki kaverini menisivät inttiin ja aikuiset pottuilisivat jatkuvasti, että ”Armeija olis tehny sustaki rotjakkeesta miehen!”

Jostain syystä nuo ajatukset yhdistettynä suuriarvoisten armeijan miesten vaikuttaviin patrioottisiin puheisiin itsenäisyyspäivän alla saivat minut todella muuttamaan mieleni. Lautakunnan edessä ilmoitin, että aamulla olin vielä menossa sivariin, mutta nyt olen päättänyt tehdä toisin. Majuri, joka oli pitänyt koko porukasta vaikuttavimman puheenvuoron hetkeä aiemmin, naureskeli hyväntuulisesti ja kysyi, että mahtoiko päätökseni kenties johtua hänen pitämästään puheesta. Lyhyen hetken juteltuamme pidin kädessäni paperia, jossa kaiken muun tekstin seasta pisti silmään erityisesti yksi sana. Santahamina.

Poistuin kutsuntapaikalta hymyssä suin. Se hymy pysyi kasvoillani yllättävän pitkään. Ensimmäisenä soitin äidilleni ja kerroin, kuinka olin muuttanut mieleni. Hän oli ihmeissään, ja tiesin että siviilipalveluksen käynyt isäni olisi varmasti vielä enemmän ihmeissään. Minua ei kuitenkaan koskaan kotona painostettu suuntaan eikä toiseen, painostus tuli aivan muilta ihmisiltä. Vanhempani olivat sitä mieltä, että jos armeija tuntuu oikealta valinnalta, on minun syytä sinne mennä. Muutaman kuukauden päästä sama epävarmuus asian suhteen alkoi kuitenkin tehdä paluuta toisteltuani sanaa ”Santahamina” milloin kenellekin. Koko homma alkoi vähitellen taas tuntua vieraalta, etenkin kuunnellessani armeijan jo käyneiden kavereideni juttuja. Nämä kaverit jakautuivat selkeästi kahteen ryhmään:

1) Tyypit, jotka puhuivat inside-juttuja inttiajoiltaan ikään kuin minun olisi pitänyt ymmärtää siitä termien sekamelskasta jotain
2) Tyypit, jotka perustelivat, miksi koko kokemus oli täysin syvältä.

Suurimman osan ajasta pyrin kuitenkin olemaan ajattelematta koko asiaa, joka onnistui hyvinkin helposti palvelukseenastumispäivän häämöttäessä vasta vuoden 2010 tammikuun alussa.

Koko homma pääsi oikeastaan unohtumaan, kunnes eräänä päivänä postiluukusta kolahti kirje puolustusvoimilta ja Ruotuväki-lehti. Tämä palasi mieleeni viime viikolla täällä Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa ollessani, kun eräällä luennolla kysyttiin, miksi päädyitte valitsemaan sivarin. Viimeinen niitti armeijan sivariin vaihtamiselle oli se postiluukkuun kolahtanut Ruotuväki. Kyllähän moni tietää, millaisesta propagandalehtisestä on kyse, joten olin sivuuttaa koko jutun olankohautuksella, kunnes poimin yhdeltä sivulta tekstin seasta lauseen, joka meni suunnilleen näin: ”Olet varmasti kuullut hurjia tarinoita armeijasta kavereiltasi. Nämä tarinat eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, eikä niistä tarvitse välittää.”

Minusta on sanoinkuvaamattoman hienoa, miten kahdella lauseella voi yksiselitteisesti kumota kaiken negatiivisen, mitä armeijasta puhutaan. Ei mitään perusteluja. Sillä nimenomaisella hetkellä muistin, miksi alun perin vastustin koko systeemiä.

Miksi sivariin?

Vastustan sotaa ja aseita. Olen aina ollut sitä mieltä, että erimielisyydet pitäisi suuressakin mittakaavassa saada järjesteltyä muutoin kuin ihmisiä tappamalla. Sota ei ole järkevä ratkaisu poliittisiin kysymyksiin. Vastustan myös etenkin vanhempiin ikäpolviin juurtunutta käsitystä, että ”armeija tekee miehen”. Voin lyödä vaikka vetoa, että suuri osa armeijaan menevistä menee sinne juuri vanhempien tai suvun painostuksen myötä. Osa menee siksi, ettei halua erottua joukosta. Tai tulla kiusatuksi.

Minusta on paljon miehekkäämpää tehdä oman päänsä mukaan, kuin että joku muu olisi ajatellut puolestasi. Tästä päästään siihen, mitä armeijassa vastustan kaikkein eniten: sitä, että kaikki on pureskeltu valmiiksi, eikä omaa ajattelua tarvita. Armeijassa et voi päättää juuri mitään tekemisistäsi, vaan joku ”arvokkaampi herra” kertoo, mitä pitää tehdä, missä ja mihin aikaan. Kuria sellainen varmasti opettaa, mutta minusta kuriakin tärkeämpää on itsenäinen ajattelu ja tekeminen. En sano, etteikö myös itsenäisiä ihmisiä menisi inttiin, mutta harmittavan moni tulee intistä pois entistäkin hämmentyneempänä miettien, ”mitä mä nyt teen?”.

Erilaiset aivopesuaineet

Olen mielestäni aina ollut itsenäinen - ja itsepäinen - ihminen, enkä kerta kaikkiaan voisi suostua sellaiseen pompotteluun ja aivopesuun, mitä armeijalla olisi ollut minulle tarjota. Tosin eräs kouluttajamme täällä sanoi: ”Kyllä sivarissakin aivopesua harrastetaan. Meillä vain on erilaiset pesuaineet.” Minulle täällä sivarikeskuksessa tapahtuva aivopesu sopii oikein hyvin. Tämä aivopesu ainoastaan kirkastaa jo valmiiksi päässäni olleita ajatuksia muuttamatta niitä joksikin muuksi. Täällä kukaan ei tule minua aamulla herättämään tai kyttäämään, petaanko sänkyni. Se pitää hoitaa itse. Tunnilla ei käsketä ketään oppimaan, muttei muita saa häiritä. Täällä saa valita, mitä tekee: kuunteleeko opetusta vai musiikkia. ”Kaikki on sallittua, muttei välttämättä järkevää.” Arvostan luentoja täällä aivan eri tavalla kuin koulussa, sillä sen lisäksi, että asia kiinnostaa, on kyse oppimisesta, eikä ulkoa opettelusta.

Tuntuu, että teen vihdoin jotain itseäni varten.