Aktiiviset aikuisadapterit?

Kansalaisuuden kenttätasoa katsastamassa

Nuorisotyö on kiinnostavasti jakautunutta toimintaa. Yksi ammatin perusta on nuorten oman toiminnan tukeminen ja toinen sen kasvatuksellisuus. Ajasta, paikasta ja työntekijöiden taustasta riippuen jompikumpi painottuu. Nuorisotyöntekijälle – minulle – nuorten aktiivisten kansalaisuuksien edistämisessä kyse on työotteesta, asenteesta, arvovalinnasta ja ajankäytöstä työssä. Tekemisenä se voi olla lähes mitä tahansa, tavoitteen pitäminen mielessä on minulle tärkeintä.

Nuoret löytävät omat tapansa osallistua, liittyä ja tehdä asioita. Joillekin se käy helpommin ja luontevammin, toiset taas löytävät paikkansa mutkikkaammin ja enemmän aikuisten tukea tarviten. Aina aikuisena ei huomaa, miten monenlaista ”säpinää” nuorten maailmassa on meneillään.

Kansalaisuuksien monet ulottuvuudet tekevät käsitteestä hankalasti tartuttavan, vaikka toisaalta juuri se avaa mahdollisuuden monenlaiseen tekemiseen ja asiaan tarttumiseen. Näkökulmia tukea nuorten kasvua kansalaiseksi löytyy jokaisen aikuisen työn ja vapaa-ajan ympäristöistä, uskon niin.

Gretchelin Anu on puhunut osallisuusadaptereista. Kunnallinen nuorisotyö voi parhaimmillaan olla aktiivisen kansalaisuuden adapteri ja laturi. Se voi toimia nuorten ja heidän toimintaympäristöjensä ja ”aikuismaailman rakenteiden” välissä – avaten ovia, välittäen ja osallistuen yhteisten tulkintojen synnyttämiseen.

Esimerkiksi tapahtumatuotannoissa mukana olleet nuoret kokevat syntyneet tapahtumat vahvasti omikseen ja omista ideoistaan syntyneiksi sekä oppineensa monenlaista lupamenettelyistä, turvallisuusohjeista tai taitto-ohjelmien käytöstä aina neuvottelutaitoihin ja kompromissien tekoon, vaikka tuotantoprosessi onkin ollut perin ohjattu – jopa kurssimuotoinen. Toimintatapa, jossa ohjaaja tekee paljon nuorten puolesta, ei aina johda aktiivisen toimivan kansalaisen kasvuun. Yhdessä tekemisestä, jossa ammattilaisen tai muun aikuisen tiedot ja taidot ovat yhteisen prosessin materiaalipankki ja jossa prosessia ja tulosta yhdessä arvioidaan kriittisesti – myös ohjaajien osuus ja panos – löytyy yksi aihio aktiivisen kansalaisuuden oppimisympäristöksi.

Peruskoululaisten työelämään perehtymiseen tarkoitetut tet-jaksot, ammatillisiin perustutkintoihin liittyvät työssäoppimisjaksot, kesätyöt tai osallistuminen työpajatoimintaan ovat nuorelle mahdollisuuksia kurkistaa ”aikuisyhteisöihin” ja avata aikuistuvan nuoren roolia. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi rooli. Harmillista minusta on, ettemme me aikuiset aina ehdi miettiä näitä jaksoja aktiivisen kansalaisuuden mahdollisuuksina. Ottaessaan tet-jaksolaisen nuorisotyöntekijä avaa mahdollisuuden kurkistaa työpaikkakokouksiin ja työelämän arkisiin pelisääntöihin – ei vain siivoamiseen tai arkistoimiseen talolla. Nuorisotoimen kesätyöläinen saa opastuksen työsopimuksen tekoon, nuoren työntekijän työaikajärjestelyihin, verokorttiin ja pankkitiliin – ei vain nuorisotilan maalaamiseen. Mikä taho kantaa huolta yksilöiden tai ikäluokan tasolla, että suurella osalla, jopa kaikilla nuorilla on mahdollisuus tähän ”aikuistumiskokemukseen” ja kokemuksen avaamiseen, josta oivallus ja oppiminen syntyy? Rakenteellisen nuorten ”täystyöllisyystavoitteen” ensimmäinen osatavoite voisi olla nuoren kesätyökokemus.

Uskoakseni suurimmalla osalla itseään kunnioittavista nuorisokulttuurisista genreistä ja vakiintuneista toimijoista löytyy verkkoyhteisö. Omat fooruminsa on muusikoilla, kirjoittajilla, kirjanvapauttajilla, kädentaitoväellä, poliittisilla nuorilla ja erilaisilla arvo- ja asennesuuntauksilla, urheilijoilla, skeittareilla, lautailijoilla, erilaisilla faneilla ja videontekijöillä. Foorumit avaavat mahdollisuuden osallistua keskusteluun myös niille nuorille, joille mukaan tuleminen fyysisiin kohtaamisiin syystä tai toisesta tuntuu pulmalliselta – saman tai eri-ikäisten kanssa. Verkkofoorumit, jos mitkä antavat mahdollisuuden testata omia sosiaalisia identiteettejään.

Verkkoyhteisöissä mukana olevien roolit monipuolistuvat, kun yhteisön jäsenet haluavat kohdata in real life. Tarjoammeko nuorisotilan tai leirikeskuksen verkkoyhteisön livekohtaamiselle, avaammeko askartelupajan foorumin t-paitojen painamiseen, autammeko foorumia järjestäytymään avustuksien hakemista varten? Miten toimintaamme vaikuttaa se, että foorumien jäsenyydet ylittävät kuntarajat? Kohtaako yhteisöissä käytävä keskustelu vaikkapa koulukiusaamisesta, tyttöjen asemasta, alkoholikulttuurista, mopojen virittämisestä tai nuorisokuvasta päättäjät tai tutkijat?

Nuorten kuuleminen voidaan ehkä sitoa rakenteisiin. Näin saadaan koottua mielipiteitä tiedoksi ja toimenpiteitä varten. Suuren haasteen meille aikuisille asettaa nousevien ehdotusten ja ilmiöiden jatkokäsittely ja se, ovatko nuoret vielä tässä vaiheessa mukana. Jotain viiltävän oivaltavaa on komission Plan-D:n otsikossa vilahtelevat d:t. Demokratia, dialogi ja debatti. Pohdituttaa ihan arkisen toiminnan tasolla, millaisissa yhteyksissä koemme näiden d-sanojen toteutuvan. Keitä ne eivät koske? Miten me voisimme auttaa kaikkien mukaan pääsemistä? Missä me puhumme näistä asioista? Tällä foorumillako?

Aikuismaailma katsoo kansalaisuutta helposti yhteiskunnallisen vaaliosallistumisen, työelämään kiinnittymisen ja toimeentulon kautta. Nuorten aktiivinen kansalaisuus voi olla minun näkökulmastani rimpuilua "itseaiheutettua vajaavaltaisuutta vastaan" monilla eri tavoilla.

Pirjo Mattila
Nuorisotyöntekijä, töissä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa nuorisosihteerinä nuorten kansalaistoiminnan toimistossa