Huipulla

Olen seurannut toisella silmällä hallitusohjelmassa mainittua pääkaupunkiseudun menestyshybrististä huippuyliopistohanketta. Suunnitelman mukaan Tekninen Korkeakoulu, Taideteollinen Korkeakoulu ja Helsingin Kauppakorkeakoulu lämmäistäisiin yhteen pääkaupunkiseudun huippuyliopistoksi. Valtio laittaisi hankkeeseen 500 miljoonaa euroa ja elinkeinoelämä 100 miljoonaa euroa. Valtion panostus hankittaisiin myymällä valtion osuuksia yrityksistä, joissa valtio ei ole enemmistöosakkaana. Hallinto olisi manageriaalinen ja koostuisi muista kuin yliopistohenkilöistä.

Tällä hetkellä Espoo ja Helsinki tappelevat siitä, minne laitos sijoitettaisiin. Elinkeinoelämän varoista hankkeeseen ei ole haikuakaan. Sen sijaan hankkeeseen suunnataan tavanomaista tiede- ja korkeakoulurahaa valtion budjetista. Niinhän ei pitänyt käydä, vaan koko homman piti olla lisäresurssointi tieteen ja tutkimuksen toimialalle. Jo käynnistettyjä maisteriohjelmahankkeita, joihin opm:n tiedepuoli on aiemmin myöntänyt suunnitteluvaroja, on pantu jäihin (esimerkiksi nuorisotyön opetus Tampereen yliopistossa). Päätöksiä on perusteltu sillä, että nyt suunnataan varoja rakenteellisiin hankkeisiin. Huippuyliopisto on mittavin rakenteellinen hanke.

Ei satele propseja minulta tälle prosessille. Alusta lähtien olen suhtautunut ynseydellä tähän huippikseen, virheettömän yhteiskunnan unelmaan. Erityisesti olen ällistellyt filosofi Pekka Himasen eli Himiksen asettumista huipputehokkuutta tavoittelevan hankkeen puolestapuhujaksi. Mistä ylipäätään on lähtöisin keskiluokkaisen ja koulutettujen suomalaisten - siis niiden, jotka ovat yltäneet eliittiin - menestymisen pakko ja hinku maailman absoluuttiseen kärkeen. En ymmärrä sitä. (Tai no sisäinen penkkiurheilijani ymmärtää siitä kyllä jotain, mutta urheiluhan on leikkiä. Homo Ludens.)

Pelissä on arvovalinta, mihin niukkenevia taloudellisia yhteiskunnallisia resursseja oikein ohjataan. Jos valtiolta olisi tarjolla 500 miljoonan potti koulutukseen ja tieteeseen, se olisi parasta suunnata peruskoulutuksen, toisen asteen ja koko korkeakoulujärjestelmän kehittämiseen. Ja sillä tavoin, että se palvelisi koko taviskeskiluokkaisten ja uusduunareiden laajoja joukkoja.

Mika Pantzar kirjoitti Hesarin yliössä (13.9.2007, A2) suomalaisen talouskeskustelun ilmapiireistä ja harhoista. Revin irti asiayhteydestä sitaatin, jonka tahtoisin syöttää huippis-kolportööreille:

Tavoitteena ei ole maksimaalinen tehokkuus, josta vääjäämättä seuraa huono epävarmuuden sietokyky, vaan kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus.

Kirjoittaja on taidekasvatuksen dosentti Taideteollisessa korkeakoulussa. (Vaikka sillä seikalla ei ole taiteen kanssa kovinkaan paljon tekemistä, mutta se onkin toinen stoori.)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla