Viimeinen blogi toistaiseksi

Huhut intellektuaalisesta kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja. Nyt on kuitenkin pakko lopettaa kirjoittelu blogipalstalle tällä erää. Alkusyksy käynnistyi jälleen rasakasti, mutta hyytyipä kirjoitteluni lokakuun jälleen. Muut touhut veivät mehut.

Lopetan bloggaamisen, koska siirryn koko ensi vuodeksi tutkimusperiodille. Hankkeen työnimi on munkki armeijassa. Se on osa Nuorisotutkimusverkoston ja Kansanterveyslaitoksen Varusmiesten ravitsemustutkimuksen konsortiohanketta, joka saa rahoituksensa etupäässä Suomen Akatemialta. Nuorisotutkimusverkoston tutkimusryhmään kuuluvat Mikko Salasuo, väitöskirjaansa tekevä Anni Ojajärvi ja minä. Antti Häkkinen vetää ryhmää. Ryhmämme vastaa konsortiossa sen laadullisen etnografisen osion toteutuksesta.

Pääsen siis Salasuon kanssa kenttätöihin erään pohjoisen varuskunnan komppaniaan. On hassua että open code -miehenä joudun tässä yhteydessä puhumaan näin eufeemisesti. On varuskunnan toimihenkilöiden toive, että kenttävaiheen aikana tutkimusta ei tehdä läpinäkyvän julkisuuden siivittämänä. Se antaa myös rauhan tutkimuksen tekemiseen. Mölisevät blogit ja raportit kentältä voisivat haitata kenttätyön luottamusprosessia. Sitä paitsi ikäiselleni tutkijalle ei ole yksinkertainen asia luoda luottamus tutkittaviin heidän terveystajunsa ja syömisen käytänteiden selvittämiseksi.

Itselleni tässä riittää haastetta, koska olen sivari. Se on asia, joka on esillä myös kenttätyössä. En ota asetta, enkä osallistu aseenkäsittelyn koulutukseen. Muuhun koulutukseen p- ja e-jakosoilla koetamme osallistua maksimaalisesti.

Miksi teen tällaista? Nuorten miesten terveydestä ja huonosta kunnosta on niin paljon yhteiskunnallista puhetta, että asiaa on järkevä lähestyä perusteellisen tutkimuksen keinoin. Keskustelu on liittynyt paljon armeijaan. Mitä on sen takana että varusmiesten paino nousee palvelun aikana? Munkki armeijassa on noussut kaiken pahan rasvan symboliksi. Kannattaisi varmaan mennä katsomaan munkkia armeijassa. Nuori maskuliinisuus on myös tutkimaton sarka, etenkin sen pohjoiset variantit.

Kolmas peruste liittyy omatekoiseen eetokseeni. Jos olen jo pitkään puhunut etnografioden tekemisen tärkeydestä, miksi en itse tekisi sellaisia? Haalarihommiin vaan johdonmukaisuuden nimissä. Sitä paitsi, mitä ei tutkija tekisi todellisuuden selittämiseksi?

Olen vetänyt Nuorisotutkimusverkostoa vuodesta 1999 lähtien. Siksi hyppy kenttähommin on paikallaan tutkijauskottavuuden säilyttämiseksi.

Lopuksi tahdon kiittää kaikkia lukijoitani. Haluan vielä usuttaa teitä lukemaan ja käyttämään Nuorisotyötä on tehtävä -kirjaa. Olen edelleen sitä mieltä, että se on liian niukasti kentän toimijoiden parissa noteerattu opus, vaikka se ei sano tilaaja?tuottajamallista mitään. Jos nuorisotyössämme ei ole henkeä, miksi täällä silloin ollaan?

(Kommentin toimitus kiittää Tommia blogin pitämisestä ja toivottaa tervetulleeksi takaisin tutkimushankkeen päätyttyä!)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Yhden päivän saivartelu

Kirjoitin vastikään, mutta hieman myöhään, esipuheen Reetta Pietikäisen tärkeään, ajankohtaiseen ja säpäkästi koottuun tutkimusinventaariin Palveluiden väliin putoamisesta yhtenäisiin palvelupolkuihin?. Kyse on yli kuukausi sitten ilmestyneestä nettijulkaisustamme. Jälleen törmäsin nettijulkaisemisen hyviin ominaisuuksiin. Hidas ja laiska tutkimusjohtaja voi lisätä korvaamattoman kontribuutionsa tuotokseen myöhässäkin. Aika armollista.

Esipuhe jäi epähuomiossani pois. Havahduin vasta hankekumppanin, Päivi Haavisto-Vuoren (Työministeriö) kyseltyä esipuheen perään. Rehellisesti sanottuna esipuheet ovat minulle allergisoivaa genreä. Kuulin kerran tutkimuslaitoksen johtajasta, joka ilmoitti cv:ssään kaikki laatimansa esipuheet. Mahtoi miehellä olla pulaa julkaisuista, kun moiseen käytäntöön piti turvautua, naureskelin kerran. En naureskele enää, vaan kateellisena bongailen ukon titteliä. Se on nykyisin tutkimusprofessori. Minä en ole, enhän ole ilmoittanut cv:lle yhtään esipuhettani. Toisaalta nauttisiko enemmän yhteisönsä arvostusta, jos kaikki tietäisivät, että "tuossa tulee Esipuhe-Professori"? Ehkä, pitäväthän suomalaiset - myös minä, kai (?) - titteliherroja niin tärkeinä. Äitini, 79 v. tykkäisi ainakin. Hän voisi veteraanitapaamisissa kehua poikansa saaneen uuden nimityksen, "Förord-Professor".

Esipuhe on joutava genre. Sanotaanko niissä koskaan mitään sisällöllistä? Luetaanko niitä edes? Sen ymmärrän, että kiitosten lähettäminen hankekumppanien suuntaan on tärkeää ja kohteliasta. Niistä en tietenkään tahdo laistaa. Kritiikkini ei koske sitä, vaan esipuheen pakkopullaisuutta.

Kerran ratkaisin aiheessa lymyävän mystisen ahdistukseni latomalla kiitokset noin 50:lle ihmiselle kirjoittamalla heidän nimensä kirjani ensilehdelle. Toisen kerran kutsuin esipuhetta näin: "(e)väs lukijalle", kolmanteen panin moton: "No teacher, no method, no guru". Se oli väärään järjestykseen muistettua Van Morrisonia (rock-heebo, katso Google -toimisto).

Mutta minulla on suunnitelma. Koska kukaan ei lue esipuheita, niissä voi sanoa tai niihin voi kirjoittaa mitä tahansa. Esipuheensa vaikuttavuutta voisi testata pamauttamalla sinne jonkun kunnon provokaation. Väittäisi esipuheessa jotain ihan posketonta. Keksisi teoreetikon tai filosofin jota ei edes ole. Tekisi siis eräänlaiset köyhän miehen Sokalit. Ja seuraisi sitten, huomaako kukaan mitään. (Alan Sokal, New York Universityn fysiikan professori sai julkaistua artikkelinsa "Yli rajojen: kohti kvanttipainovoimateorian transformatiivista hermeneutiikkaa" Social Text -lehden vuoden 1996 kevään-kesän numerossa. Artikkeli oli puhdas ja tietoinen postmodernin tekstualismin parodia.)

Toisaalta tämä suunnitelma on hylättävä, koska en tahdo tulla liitetyksi pois muodista menneeseen laiskan ajattelun postmodernismiin. En halua olla juuttunut 1990-lukuun. Joten miten olisi tällainen idea. Arvostan suuresti Rosa Liksomin kirjoista tuttua - tai tuoreena esimerkkinä Kari Hotakaisen Finnhits-teoksesta löytyvää - tiukan ilmaisun minimalismia. Yhdessä-parissa sivussa sanotaan taivaita ja kokonaisia tarinoita. Isoja asioita elämästä pienessä tilassa ja kiitokset päälle. Ne kehtaisi ilmoittaa CV-toimistoonkin. Ehkä joskus, vaikkapa suunnitteilla olevassa teoksessa "Munkki armeijassa." Who knows?

Reetan hieno ja huolella tehty tutkimusinventaari käsittelee nuorten nivelvaiheen tutkimuksia. Taitaa olla OPH:n Juhani Pirttiniemen oivallus ruveta nimittämään opintoväylien siirtymiä nivelen kielikuvan avulla. Saivartelijana pärähdin niveliin täysin. Vieläkin mietin, onko juurimetafora tässä tekniikan sanaston kardaaninivel? Siis liitos, joka sallii yhdistämiensä osien kääntyä toistensa suhteen. Vai botaniikan termi, nivel: varren ja lehtiruodin kohta, josta kasvi taipuu. Vai fysiologiassako seilataan, jossa nivel on kahden tai useamman luun tai ruston liittymäkohta? Niin tai näin: koulutuksen putkien ääressä on hyvä kysyä, liikkuvat vai jäykät nivelet?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Venäläinen keskiolut

Onks toi ironaa, kysyi Ilona, 14 v., lauantailounaalla toissa viikonloppuna. Omistin juomavalintani puolustusministeri Jyri Häkämiehelle. Juoma oli Baltika ykkönen, lähikaupasta kietaistu purkillinen venäläistä keskaria. Vastasin tyttärelleni, että joo, yritän hieman ironisoida.

Mistä tämä kertoo? No siitä, kuinka lyhyt matka ulkopolitiikasta on elämänpolitiikkaan. Maisema on aika fantastinen. Tavallinen keskiluokkainen ja keski-ikäinen olutvalintojaan muka huolellisesti miettivä vasemmistoporvari voi osallistua omassa ruokapöydässään syksyn kuumaan töpikkiin.

Kokoomuksen ulkopoliittinen aktiivisuus on virittänyt miettimään Venäjä-suhdettani. Karkea, yksipuolinen ja epä-älyllinen väitteeni Häkämiehen puheesta on ollut se, että Kokoomus yrittää kerätä suomalaisia Naton kannalle pelottelemalla heitä Venäjällä.

Totta tai ei, koen kummallisen déjà vun. Kuulun itse nimittäin siihen segmenttiin, jota Sauli Niinistö kuulemma luonnehtii uudessa kirjassaan "kaikkien sopulivaellusten äidiksi". Näitä ovat - lainaus - "1960- ja 1970-lukujen ne aktivistit, joiden elämän edellytyksenä oli luoda luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon ja ladella uskomattoman typeriä ja naiiveja latteuksia naapurin ihmeellisestä järjestelmästä."

Etenkin virkkeen loppuosa taitaa osua kohdalleni. Korvat punaisena joudun lukemaan nuoruuteni päiväkirjoista Neuvostoliiton ylistystä. Jos ylipäätään kehtaan niihin teksteihini tänään kajota, kypsän aikuisen arvokkuudella.

Tuohon segmenttiin pääsin, menin, jouduin elämäkerrallisista syistä. Olen isäni puolelta evakon lapsi. Isäni suku siis kuuluu kaik mänt -porukkaan. Etenkin kummitätini, isäni sisko, jaksoi sukukinkereillä rehvastella, millaiset omaisuudet perhe joutui jättämään rajan taakse. Stoorit oli aina höysetty hillittömällä ryssä- ja neuvostokritiikillä. Näitä juttuja kuuntelin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. 15-vuotiaana liityin Tapiolan Kokoomuksen nuoriin. En tosin ulkopoliittisista syistä, vaikka kyseessä oli vuosi 1968, vaan siksi että Kokoomuksen isot pojat latasivat Tapion Killan kellarissa sijainneen kerhohuoneen kokisautomaatin A-oluein viikonloppuisin. Se koosti houkuttavan option tavoitella ekoja nuorkokoomuslaisia kännejä.

Myöhemmin kuitenkin suorastaan säntäsin taistolaiseen opiskelijaliikkeeseen. Kummitätini ja isäni virittämä neuvostokritiikki kääntyi nurinniskoin. Olin saanut tiedollisen perinnön, mikä pakotti tsekkaamaan neukku-ulottuvuutta tavanomaista tarkemmin. Sukulaisteni puheissa Neuvostoliitto oli kääntynyt kerrassaan mystiseksi horror-kantriksi. Olin alkanut epäillä sukuni tarinan faktaperustaa kuten nuoren sosiologiksi aikovan saattoi äkkivääryyksissään kuvitella tuolloin tekevän. Perustavin tieteellinen asennehan on epäily. Oli myös helppo huomata, että porvaria oli tuon ajan Suomessa helpointa ärsyttää Neuvostokortilla.

Jos kirjoittaisin tästä poliittisesta historiastani kirjan, siinä olisi varmaan luku, jonka otsikko olisi: "Suvun ryssäviha ajoi Neuvostoliiton hännystelijäksi". Uskonkohan tähän itsekään?
Entä arvioni Venäjästä tänään? Sanoisin, että vsjo normalnja. Kapitalisminsa tiellä se näyttää säilyttäneen politiikkansa autoritaariset piirteet erinomaisesti. Keskiluokka kuitenkin kasvaa, vaikka sosiaaliset erot ovat valtaisat. Vaurastuva keskiluokka hyödyttää Suomenkin kauppiaita. Kansalaistoiminnan aktivistit eivät siellä juurikaan juhli, demokratia on monella tavalla erilaista verrattuna pohjoismaiseen kutyymiin. Putin on köyhän miehen tsaari, silti siellä on poliittisen organisaation rakenteita, joita Ben Zyskowicz ei olisi 70-luvulla itänaapuriin osannut kuvitella mitenkään. Tsetsenia on niiden musta piste. Ihmisoikeuksien perään voi myös perustellusti kysellä. Luontosuhde sillä on semmoisella tolalla, että Sitran täytyisi kiireesti istuttaa joku innovaatiopolitiikkansa lippu johonkin torniin ja käynnistää siellä jätteenkäsittelyn huippuyksikkö. Pekka Himanen sinne vaan rikastuttamaan kohtaamisia.

Venäläisyyteen joskus liittyvää hanakkuutta ratkaista konflikteja väkivaltaisesti on tietysti helppo moittia. Myös Venäjän armeijan simputusperinne on brutaali. Väkivalta, kuolema, kärsimys ja rankaiseminen jäsentyvät kulttuurisesti Venäjällä toisin kuin omassa protestanttisessa perinteessämme.

Mutta Venäjän uusvarustautuminen on ymmärrettävää reagointia Naton siirroille Keski-Euroopassa. Venäjä on suurvalta, onko se meille jotenkin vaikea myöntää.
Ällistelisin myös venäläistä sukupuolisopimusta - äiti ja nainen hallitsee arkea matriarkkana. Meneekö kuvion toinen osanen niin että miehelle ei jää muuta tilaa kuin riehua ja terhennellä politiikassa tai juoppoutua. Venäjästereotypiassani tuo maa ja kulttuuri on kuitenkin kiehtova ystävyyden, pehmeyden ja säälimättömän kovuuden monimutkainen yhdistelmä. Sitä paitsi väitän, että venäläisyyttä on paljon myös suomalaisuudessa muussakin kuin alkoholin käytön humalahakuisuudessa.

Mutta siis uhka vai haaste? Ei kumpaakaan vaan mahdollisuus.

Entä Baltika ykkönen? Makoisa lager. Panimoliiton valistuskampanjan fraaseja soveltaen: vain ääliö juo suomalaista olutta jos tällaista venäläisyyttä on valittavissa.

(Off the record: tämä teksti - jotakuinkin - ilmestyi luettuna Ylen Radio 1:n Ykkösaamun kolumnina 25.9.2007.)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Luokkateoria vainoaa

Tsekkasin luentoani varten Tarja Tolosen luentosarjaan postsubkulturalismi-keskustelua. Pistän jälleen pp-diani oheen. Muuan avainlähteeni oli Tarjan vinkkaama Shildrick, Tracy & Robert MacDonald: In Defence of Subculture: Young People, Leisure and Social Divisions. Journal of Youth Studies Vol. 9, No 2, May 2006, 125-140.

Luokkateoria siis vainoaa minua. Aiheeseen liittyy myös Pajun Petrin hyvä kommentti Salasuon Mikolle ja kai myös itselleni Kommentin keskusteluosiossa. Muistissa on vielä myös Ultsi ja Heikki Takkusen huomautukset.

Aivan valtavasti yksinkertaistaen postsubkulturalismia ja alakulttuuritutkimusta puolustavassa keskustelussa on kyse siitä, millaisen merkityksen paikallisuus (locality), luokkakulttuuri, transitio (yksikössä) ja identeetti (yksikössä) saavat nykynuorten kulttuurien tutkimuksessa. Shildrick ja MacDonald vetävät subkulturalisteja (mm. David Muggleton) päähän.

Tracyn ja Robertin jutun henki on jotenkin tällainen: "Keskiluokan skidit (yksilöllinen valinta pirstoutuneessa postyhteiskunnassa (!)) bailaavat post-subkulturalistien tutkimuksessa, eikä se ole reilua. Tarttis muistaa myös sosiaaliset jaot, materiaaliset ehdot ja eriarvoisuudet nuorisokulttuurien sisällä." Jotenkin he saavat jälki-marxilaisen moralismin (?) vauhtiin, jossa katsannossa musan, tanssin (ym. yksilöllisten ilmausten) tutkiminen on keskiluokkaisuudessaan ainakin orastavasti epäeettistä. He koittavat palauttaa kunniaan brittikulturalismin sen teoreettis-metodologisen periaatteen, jossa nuorisokulttuurit nähdään materiaalisten olosuhteiden maagisina ratkaisuina. Prolepojat - vaikka skinit - puolustivat symbolisesti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun Englannissa perinteistä työväenluokan aluekulttuuria.

Tietysti tätä kannattaa miettiä. Ei voi väittää vastaan, että perhehistoriat, paikka/tila, luokka, seutu (tienoo, ympäristö) ja paikkakunta eivät muodostaisi tutkimuksen keskeisiä metodologisia periaatteita tai suuntimia. Kunhan vain saisi tolkkua siitä, mitä luokka tarkoittaa. Shildrickin ja MacDonaldin jutussa luokka otetaan annettuna. Aivan kirkkaasti selviä nuo muutkaan suuntimet eivät minulle aina ole. Mitä on paikallisuus, jos netissä ollaan ihan täppönä - 15-29 -vuotiaat yli 90 prosenttisesti, kuten Niilo Rinne osoittaa Ytimien mitä terävimmässä seiskaluvussa? Ja mitä ovat luokkakulttuurit Suomessa, jota on luonnehtinut pitkään jatkuva alueellinen liikkuvuus. Suomi keskittyy viideksi alueryväkseksi. Taustalla on muuttoliike, joka ylittää 60- ja 70-luvun murroksen, jota sosiologit Klaus Mäkelän johdolla kutsuivat Suureksi Muutoksi. Tämä uusi pakettitalojen Suomi - aluetraditiota vasta rakennetaan; ja heti kun jotain orastaaa, niin kyläpäällikkö muuttaa jo pois isompaan tai pienempään kämppään. Miten koko kylä silloin kasvattaa?

En niele myöskään ajatusta, että nuorten aikuistumista voidaan kuvata ykskantaisesti termin transition avulla. Siis yksikössä. Pätkätyön tuoma työn järjestelmä on taannut käsittämättömän vispauksen työmarkkinoilla, jossa nuorten asema on kenties entistäkin toissijaisempi. Transition ok, mutta ehkä vain merkityksessä "siirtyminen pysyvään epävarmuuteen". Ja toiset ovat enemmän epävarmuudessa kuin toiset. Kuviota voi kutsua luokkautuneeksi jos tahtoo, mutta ei kai ole pakko. Sama koskee identiteettiä. Eipä se lankea kerralla valmiiksi paketiksi monellekaan, vaan enemmistö on pakkotuunauksen edessä kelvatakseen edes itselleen himmeän peilin edessä. Mitä siis sanon? Ainakin, että totuus brittien työväenluokasta ei ole totuus Suomen työväenluokasta.

Vaikka kirjoitan näin tai noin, niin Tracy ja Robert ovat tässä oikeassa: tarvitsee muistaa myös sosiaaliset jaot, materiaaliset ehdot ja eriarvoisuudet nuorisokulttuurien sisällä. Ehkä Kainuussa pääsee zoomaamaan pysyviä, ylisukupolvisia, alueellisia luokkakulttuurisia eetoksia, vaikkapa pohjoisia maskuliinisuuksia? Armeijassa on pidettävä silmät auki.

Myös britit jatkavat keskusteluaan. Tosin David Muggleton on ollut hiljaa Journal of Youth Studiesin palstoilla. Sen sijaan Tracey Greener ja Robert Hollands kommentoivat Shildrick ja MacDonaldia (Beyond Subculture and Post-Subculture? The case of Virtual Psytrance. Journal of Youth Studies vol 9, nr. 4 september, 393-418). He heittävät kollegoilleen: local, poor and UK based? Ja kysyvät globaalien, kenties keskiluokkaisempien nuorten kulttuuristen identiteettien perään. Vai?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Huipulla

Olen seurannut toisella silmällä hallitusohjelmassa mainittua pääkaupunkiseudun menestyshybrististä huippuyliopistohanketta. Suunnitelman mukaan Tekninen Korkeakoulu, Taideteollinen Korkeakoulu ja Helsingin Kauppakorkeakoulu lämmäistäisiin yhteen pääkaupunkiseudun huippuyliopistoksi. Valtio laittaisi hankkeeseen 500 miljoonaa euroa ja elinkeinoelämä 100 miljoonaa euroa. Valtion panostus hankittaisiin myymällä valtion osuuksia yrityksistä, joissa valtio ei ole enemmistöosakkaana. Hallinto olisi manageriaalinen ja koostuisi muista kuin yliopistohenkilöistä.

Tällä hetkellä Espoo ja Helsinki tappelevat siitä, minne laitos sijoitettaisiin. Elinkeinoelämän varoista hankkeeseen ei ole haikuakaan. Sen sijaan hankkeeseen suunnataan tavanomaista tiede- ja korkeakoulurahaa valtion budjetista. Niinhän ei pitänyt käydä, vaan koko homman piti olla lisäresurssointi tieteen ja tutkimuksen toimialalle. Jo käynnistettyjä maisteriohjelmahankkeita, joihin opm:n tiedepuoli on aiemmin myöntänyt suunnitteluvaroja, on pantu jäihin (esimerkiksi nuorisotyön opetus Tampereen yliopistossa). Päätöksiä on perusteltu sillä, että nyt suunnataan varoja rakenteellisiin hankkeisiin. Huippuyliopisto on mittavin rakenteellinen hanke.

Ei satele propseja minulta tälle prosessille. Alusta lähtien olen suhtautunut ynseydellä tähän huippikseen, virheettömän yhteiskunnan unelmaan. Erityisesti olen ällistellyt filosofi Pekka Himasen eli Himiksen asettumista huipputehokkuutta tavoittelevan hankkeen puolestapuhujaksi. Mistä ylipäätään on lähtöisin keskiluokkaisen ja koulutettujen suomalaisten - siis niiden, jotka ovat yltäneet eliittiin - menestymisen pakko ja hinku maailman absoluuttiseen kärkeen. En ymmärrä sitä. (Tai no sisäinen penkkiurheilijani ymmärtää siitä kyllä jotain, mutta urheiluhan on leikkiä. Homo Ludens.)

Pelissä on arvovalinta, mihin niukkenevia taloudellisia yhteiskunnallisia resursseja oikein ohjataan. Jos valtiolta olisi tarjolla 500 miljoonan potti koulutukseen ja tieteeseen, se olisi parasta suunnata peruskoulutuksen, toisen asteen ja koko korkeakoulujärjestelmän kehittämiseen. Ja sillä tavoin, että se palvelisi koko taviskeskiluokkaisten ja uusduunareiden laajoja joukkoja.

Mika Pantzar kirjoitti Hesarin yliössä (13.9.2007, A2) suomalaisen talouskeskustelun ilmapiireistä ja harhoista. Revin irti asiayhteydestä sitaatin, jonka tahtoisin syöttää huippis-kolportööreille:

Tavoitteena ei ole maksimaalinen tehokkuus, josta vääjäämättä seuraa huono epävarmuuden sietokyky, vaan kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus.

Kirjoittaja on taidekasvatuksen dosentti Taideteollisessa korkeakoulussa. (Vaikka sillä seikalla ei ole taiteen kanssa kovinkaan paljon tekemistä, mutta se onkin toinen stoori.)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Hoikkalan luokkateoria

Ulla-Maija sekä Heikki Takkunen kommentoivat taannoista luokkarakennetta käsittelevää keskusteluamme mainiolla tavalla Kommentin keskustelualueella. He nappaavat kiinni JP Roosin luokittelusta ja nimenomaan kategoriasta "turhat". He löytävät sosiaalihistoriallisia yhtymäkohtia tämän päivän pätkätyöläisten ja itsenäisyyden ajan alun liikaväestöstä - mäkitupalaisista, itsellisistä, irtolaisista, joutolaisista ja joutomiehistä. Satunnaiset työsuhteet ja satunnaiset asumukset olivat heille yhteinen kokemus.

Tuon ajan joutolaisten ja tämän ajan "turhien" välille löytää perusteltuja yhtymäkohtia. Silti tämän ajan pätkätyöläiset ja pätkätyöläisyys on jollain tapaa tutkimuksen kannalta - ja miksei myös poliittisen liikkeen kannalta - haasteellisempi tai moniulotteisempi ilmiö kuin työläis- ja talonpoikaisliikkeen aikoihin. On hyvissäkin asemissa olevia pätkätyöläisiä, niin että heitä ei suurin surminkaan voi suruttomasti luokitella nykyajan torppareiksi, Pekka Milonoffin termiä lainatakseni. Heillä on liikaa tietotaitoihin liittyviä kompetensseja ja sekä sosiaalista että kulttuuripääomaa, että ei heistä ole "turhiksi". Vai onko?

Luokkakuvauksen vaikeus nousee ehkä uuden työn siivittämästä mosaiikkimaisuudesta. Tähän liittyen minun pakko vielä tarjota sitaatti kahden viikon takaisesta tutkijakollegoideni kanssa meilailusta. Kyse on siis keskustelusta, jossa piti ottaa tolkkua siitä, onko keskiluokka vauraiden eurooppalaisten yhteiskuntien suurin luokka. Salasuon Mikko huikkasi lopuksi Pajun Petrille:

Lopetan omalta osaltani viikonloppuun suunnaten kysyen Petriltä, ovatko tulot, omaisuus, koulutus, eetos, habitus jne. vai jokin muu työväenluokkaan kuulumisen mittari. Sosiaalisesta liikkuvuudesta positioden välillä puhumattakaan. Kuka siis on työväenluokan edustaja abstraktin työn yhteiskunnassa? Koodaaja? Yhteiskunnallisen position erot ovat huimia ja kasvavat, mutta ehkä Tommin tai J.P:n määritelmät ottavat huomioon muunkin kuin työn muodon.

Mikon muotoilu "sosiaalinen liikkuvuus positioiden välillä" on kiinnostava. Pätkätyön moninaisissa porukoissa on segmenttejä, jotka pystyvät tuollaiseen liikkuvuuteen, mutta oletan että nykyajan torppareihin he eivät kuulu. Sen sijaan he ovat keskiluokan sakkia hyvinkin ja kaikesta huolimatta. Ainakin Hoikkalan luokkateoriassa. Joku saattaa tietysti pudotakin sieltä, siis keskiluokasta, eikä vain teoriassa. Eikös Barbara Ehrenreich kirjoittanut jo 80-luvun lopussa, että keskiluokkaisen eetoksen muuan keskeinen dynamo on "fear of falling" (vrt. Barbara Ehrenreich: Fear of Falling: The Inner Life of the Middle Class 1989).

Hoikkalan luokkateoria puolestaan lanseerattiin noin vuosi sitten Pääministerin foorumilla, jossa nuorisopolitiikan kehitysohjelma (lapsi- ja perheliitoksineen) käynnistettiin julkisesti. Minulla oli dia "(m)iten 18-29 -vuotiaat nuoret voivat?? Olin tunkenut siihen luokkateoriani. Esitin, että Suomi jakaantuu 1. rikkaisiin, 2. suureen keskiluokkaan, 3. sinnittelijöihin ja 4. syrjäytettyihin/syrjäytyviin. Huomaa yhtenevä nelijako Roosin tuoreempaan ja retorisesti iskevämpään jaotteluun. Esitin myös "suuren kysymyksen", millä tavoin nelosluokan ja kolmen muun porukan välinen vuorovaikutus tapahtuu yhteiskunnassamme. Pidetäänkö neloset mukana kelkassa vai sysätäänkö heidät sivuun? Aivan varmasti höpötin jotain myös polarisaatiosta.

Tiesin myös kertoa, että nelosessa on paljon nuoria. Viittasin Erik Häggmanin paljon keskusteltuun selvitykseen (viimeisin bongaus on Jukka Vehviläisen hyvin argumentoitu kirjoitus HS:n mielipidepalstalla 9.9.2007). En ehtinyt sanoa, että Arto Salmisen Varasto (WSOY 1998) ja Paskateoria (WSOY 2001) kuvittavat käsittääkseni tuon segmentin mielenmaisemaa osuvasti. Enkä ehtinyt kertoa Jari Järvelän konstruoimasta keskiolutindeksistä. Vai oliko se samainen Salminen? Niin kauan kuin "turhat" voivat turruttaa uinuvan kapinamielensä keppanan turvin, mitään revolttia ei tapahdu. Keskarilitranhinta on se indeksi. Vaikea sanoa, vaikka ensimmäisen painettuna ilmestyneen kirjoittamani artikkelin otsikko oli aikanaan: "Marxismi-leninismin avaamat näköalat ovat huikeat" (Kylvö 1/1974).

Kommenttinsa lopuksi Ulla-Maija sekä Heikki sanovat, että teoretisointi on tärkeää, mutta antavat ymmärtää, että se ei riitä. Jään miettimään, mikä riittää?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kirjoituksia metsästä

Noin vuosi sitten uhosin myös näillä palstoilla, että uusi elämä alkaa. Alan lenkkeillä säännöllisesti ja reenata johonkin kilpailuun. Olen toimittanut arvoisalle lukijakunnalleni vain kaksi tietoa tämän projektin etenemisestä. Ensimmäisessä tiedotuksessa kerroin, että en pysy vauhdissa tavoitella Tukholman maratonia. Ydin ei ollut harjoittelun määrä vaan laatu ja se, että en ole kypsynyt juoksijana ja ihmisenä kohtaamaan itseinhoa, jos juoksee maratonin yli 4h aikaan. Parempi olla juoksematta silloin kilpaa lainkaan.

Toisessa tiedotteessa elokuun alussa kerroin, että ote juoksusta on hervonnut osana muuta miehen kriisiä. No joo miten sen nyt ottaa. Viime vuoden elokuun lopusta tämän vuoden elokuun loppuun mennessä olen onnistunut tahkoamaan lenkkejä juosten ja sauvakävellen yhteensä 1074 km, 7-9 kilometrin melko verkkaisia hölkkiä 5.30-6.00 kilsavauhtia. Mukaan mahtui vain kaksi 18 kilometrin sunnuntaijuoksua Riehunkankaan Riston kanssa. Ei intervalleja, ei vauhtileikkejä, ei anairobisen kynnyksen juoksuja. Ei kuntopiirejä. Ei siis laatuja.

Viime perjantaina Malmbergin Ilkka soitti ja houkutteli eCross-maastoskabaan Leppävaaraan. Viimeksi juoksin sen kolme vuotta sitten. Kaikkien ällistykseksi sijoituin silloin ikäluokassani (M50) viidenneksi, ajalla 1.26.36. Harri Hänniseltä matkitut kilsan intervalliharjoittelut siis purivat. Ohjeistus on seuraava. Menit metsään ja vedit kilsan kovaa, niin kovaa kuin tehdas lupaa ja kävelit 5 minuuttia, vedit taas sen intervallin ja tätä vuorottelua niin pitkään, että oksensit polun varteen. (Liioittelen vain snadisti, kuten se valistusklipin tekijä, jossa böönä yrjöö käsilaukkuunsa, mutta kuitenkin tukevasti asennossaan seisten, miten sekin on mahdollista?).

Epäilin tovin Ilkan ehdotusta, mutta yllytyshulluna päätin lähteä viivalle. Takana oli viikko Glasgowissa, neljä reipasvauhtista 9.5 kilometrin lenkkiä Clyde-joen töyräillä. Viikko sisälsi myös erikoisharjoitteita: varsin onnistuneet lager-alejuomain tankkaussessiot. Olin saanut virtaa myös onnistuneista tieteellisistä presentaatioista tuolla matkalla.

Kannatti mennä. Vedin 17.5 kilometrin mäkisen ja erittäin vaativan ?Classic?-radan aikaan 1.29.46. Tämä tosin on kolme minuuttia hitaammin kuin kolme vuotta sitten, mutta se ei fiilareitani nyt haittaa. Ilkka jäi puolisen minuuttia, toisaalta hän pudotti aikaansa viimeisestä kerrasta (2004:stä) kolme minuuttia. Järjestys silti säilyi. Finstasin myös sen rotevan kolmikymppisen Volvo-äijän sekä Tony Söderholmin näköisen pitkän kaksvitosen jannun. Mutta missä oli JR Roos, tunnettu pitkänmatkan juoksun sosiologi? Sijoitustani sarjassani (M50) en tätä kirjoitettaessa tiedä, eivät ole vielä ilmaantuneet skaban nettisivuille. Tahdon korostaa radan vaativuutta - eCross on kilpailusarja, johon pääsevät vain maastokisat, joiden reitit sisältävät runsaasti korkeuseroja.

Aikani tuolla radalla tarkoittaa rahtusen yli viiden minuutin kilometrivauhteja. Suorittamaani harjoitteluun nähden tulos on hyvä. Kilpailun nettisivuilla annetaan "Maratoonari menee metsään - tavoitteena Classic alle 5,00/km tai kovempaa" -harjoitteluohjelma:

Kesäkuusta eCrossiin saakka karkea ohjelmasi voi olla seuraavanlainen:
Ma Lepo
Ti Tasavauhtia (TV) 45 min. aerobinen
Ke TV 60 min. aerobinen, jossa kaikki ylämäet reippaasti, ei täysillä
To Mäkiharjoitus: 2 x 4 x 90-120 sek./hölkkä alas, sarjapalautus 5 min. Veto vedolta hieman kovempaa siten, niin että viimeisessä saat puristaa, jotta se olisi sarjan nopein. Teho on ollut liian kova, jos et pysty juoksemaan viimeistä nopeimmin. Verryttelyt 10 min. alkuun ja loppuun. Vaihtoehtoisesti joka toinen viikko 1000-2000 m:n intervalleja.
Pe TV 45-60 min. aerobinen tasaisella reitillä + lihaskuntoharjoitus
La TV reipas - kova 30 - 45 minuuttia maastossa loppua kohti kiihtyen hieman alle tavoitevauhtisi, verryttelyt alkuun ja loppuun 10 min.
Su Viikon pitkä maastolenkki oman tasosi mukaan.

Jos normaali pitkä lenkkisi on ollut vaikka 2 h, niin lyhennä sitä ensimmäisellä pitkällä maastolenkillä 20 minuuttia, jos et ole lainkaan tottunut korkeuseroihin. Näin vältät turhaa harjoituskipua. Pidä huoli, että syke ei nouse mäissä tasolle, jossa alkaa muodostua maitohappoa. Jos kotoasi ei pääse suoraan maastoon, niin aloita lenkkisi tiellä tai pyörätiellä ja sijoita maasto-osuus lenkin loppuun. Toisinpäin tehtynä pitkä maastolenkki on masentava kokemus, kun tulet luonnosta betoniviidakkoon. Samalla voit harjoitella nesteen nauttimista juoksun aikana.

Mitä tästä oppii? No sen, että kannattaa taistella ikääntymistä vastaan. Älä anna periksi, vaan pysy ruorissa tai ainakin radalla. Run fatboy run. Mutta mitenköhän tällainen jätkä pärjäisi armeijassa?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Nuorten oma politiikka Glasgowissa

Pajun Petrin kanssa vedimme tänään (5.9.07) kombon ESA:n sukupolviryhmässä. Pohjana oli artikkeliaihio (Paakkunainen-Hoikkala-Paju) nuorten sukupolvipolitiikasta. Se on tuunattu evoluutiomalli Paakkunaisen Karin ja mun artikkelista taannoisessa Karin toimittamassa mainiossa Sukupolvipolitiikka-kirjasta ja tavoittelemme lähettävämme sen johonkin journaaliin julkaistavaksi ennen kuin Hoikkala pääsee/joutuu eläkkeelle (Pajun muotoilu). Vitsi nauratti yleisöä ryhmässämme.

Ainakin olemme ajan hermolla ja välillä hermonakin. Donatella Dellaporta puhui konferenssin avajaisplenumissa politiikan paluusta eritellessään globaalin demokratian liikkeitä ("stop powerty now"), G8-protestia, Euroopan sosiaalifoorumia ja muuta uutta liikehdintää. Väittäisimme, että meidän yrityksemme on tietyssä mielessä hurjempi. Kun Donatella viipyy turvallisesti jo radikaaliksi ennalta tiedettyjen juttujen kanssa, me etsimme taviskansalaisten arjen poliittisuutta. Se on projekti, jonka Karin on aloittanut jo 80-luvulla, joten Donatella voisi olla Paakkunaisen oppilas!

Artikkelin henkihän on hyvin nuorisomyönteinen. Ehkä siinä nähdään poliittiseksi sellaisia asioita, joita ei monikaan politiikaksi myöntäisi. Siinä onkin jutun yksi juju. Yritämme hahmottaa puoluetoiminnan ja virallisten osallisuusrakenteiden ulkopuolista poliittisuutta. Kate Crawfordin termein: "to be political outside the official party system".

Saimme ryhmässä kivan keskustelun aikaan Waltteri Seretinin esimerkin siivittämänä. Nuorten automaattinen mediakansalaisuus tai kansalaisjournalismin itu - Kotilaisen Sirkun termein: "every day media activism" osoittaa, että optimismimme ei ole katteeton. Nuorten osallistuva kansalaisuus ei ole ruosteessa.

Silti asia elää suurten paradoksien kautta. Petri voi luetella paradoksit, jotka bongasimme jutustamme. Ne eivät ole ajattelumme ristiriitaisuutta eivätkä epäloogisuutta (koska mukana matkassa on muitakin kuin Hoikkala) vaan todellisuuden moninaisuutta. Miten voi olla yhtä aikaa yksilöllinen ja toimia kollektiivisesti tai olla individualistisesti solidaarinen. Tulee mieleen myös Willam Waltersin heitto meille Gustavelundissa kohta kaksi vuotta sitten: "What if young people actually are engaged in practices of citizenship, but practices that are only barely recognized by contemporary political theory and research." No joo tätä vaaraahan meidän paakkunais-metodologiassa ei ole. Päinvastoin pitää toppuutella, jotta ei ylitulkita.

Yhtä asiaa ihmettelen oikeasti. Jos ja kun on valtavasti nuorten uutta ja omaa poliittisuutta,, miksi ihmeessä se ei kanavoidu äänestämiseksi vaaleissa. Ovatko puolueet ja valtiollinen politiikka nuorten enemmistön mielestä niin syvältä, että he vieroksuvat äänestämistä ja vaalikansalaisuutta. Ja tässä suhteessa Suomi on lähempänä itäisiä "demokratioita" kuin läntisiä, esim. pohjoismaita. Kannattaako Waltterilla revitellä?

Petri pisti sosiologisedät neuvovat -palstan uusiksi. Jos Karin ja mun heitto yksilöllisen valinnan sukupolven nuorille on kuulunut: valloittakaa edes yksi vähintään keskisuuri puolue, niin Petrin versio kuuluu näin: valloittaa edes yksi keskisuuri yritys ja ostakaa pari puoluetta.

Päätän täältä tähän.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Vanhaa ruokaa kaapista Glasgowissa

Heitin ESA:n, European Sociological Associationin, jatko-opiskelijoiden työpajassa sunnuntaina esityksen, jonka perusversio on vuoden takainen taustapaperini Young Active Citizenships EU-kokoukselle, joka pidettiin Hyvinkäällä viime vuoden heinäkuussa. Esitykseni Hyvinkäällä oli sikäli frustroiva, ettei se juurikaan virittänyt nuorisotoimen kolmikannan edustajissa vastakaikua tai debattia. PP-showsta annoin itsearvion 7- tai 6 ½, kouluarvosanoin. Eniten kokouksessa ja sen jälkeen käytiin nuorten osallistujien kelpoisuuksista keskustelua, järjestönuoret versus tavisaktiivi-nuoret, joka ei minusta ollut kovinkaan sisällöllistä. Kokemuksen perusteella vähensin EU-kontekstiin laittamiani energioita. Säädin nuppia roimasti kaakosta pois. Ehkä ei ollut hyvä idea valmistaa 70 viitteen tekstiä nuorisotoimen väsääjille ja odottaa että edes väsääjien kolmannes - kokouksen yli 220 osallistujasta - olisi lukenut tekstin.

Eipä silti, vikaa saattoi olla tekstissäkin. Vaikka kuinka yrittää kirjoittaa ei-akateemisesti, poleemisesti ja selkeästi, tulos ei näyttänyt onnistuvan. Kuitenkin kaltaiselleni keskinkertaiselle ja hitaalle kaksoisdosentille tuollaiset työstöt ovat käyttökelpoisia. Ne voi kaivaa esiin kaapista uusiokäyttöä varten. Koostin siis uuden version tänne, nuorelle akateemiselle yleisölle, tutkijoille, joiden teemat liittyvät kansalaisuuteen. Nyt homma toimi paljon paremmin. Tokko kukaan paperia oli lukenut ennalta kunnolla, mutta Power Point-sessio onnistui vähintäänkin tyydyttävästi, kouluarvosanana 8 tai 8- (tai ehkä seiska puokki). Pamautan diat oheen kaikkien kansalaisten käytettäväksi.

Sisällöltään juttu menee suurin piirtein näin: Ensin vispataan T.H. Marshallin klassista kansalaisuuden konseptia. On nippu kansallisvaltion takaamia oikeuksia (civil, social and political), jotka kehkeyttävät täyden kansalaisuuden. Täyden kansalaisuuden omaavat muodostavat yhteisön, syntyy siis jäsenyyksiä ja kuulumisia. Tämä systeemi yskii globalisaation kiihtyessä. Marshallin triadia on kehiteltävä. On siis kaiken maailman kansalaisuuksia ja monia eri dimensioita. Siksi voi puhua monikossa. Tämä juba uutettiin EU:n nuorisopolitiikkaan ja väitettiin, että se painottuu liikaa osallistumisrakenteiden kanssa puuhaamiseen, vaikka nuoret jos ketkä ovat vain osittaisen kansalaisuuden haltijoita. Pitää ensin tuottaa täysi jäsenyys nuorille, niin alkavat toimia. Toisaalta pauhataan nuorten uudesta, omasta politiikasta, populaarikulttuurin katveessa syntyvästä uudesta otteesta toimintaan (veak virtue), jota kuvitettiin Waltteri Seretinin kansalaisjournalistisella terävällä aloitteellisuudella. (To be political outside the party system).

Aika onnistunut kuumotus minulta. Ihan toista luokkaa kuin esitykseni Jyväskylässä nuorisotyön päivillä viime huhtikuussa. Sitä koskeva itsearviointihan ei ollut häävi, se päätyi 5-:seen.

Sain hyvää palautetta, myös kaksi kriittistä kommenttia. Consuelo Corrardi sanoi, että ei kannattaisi liuttaa klassista kansalaisuusläppää nuorten osallisuusrakenteita koskevaan puheeseen. Kansalaisuuden käsitteellinen kirkkaus katoaa ja sosiologien pitää vaalia analyyttistä selvyyttä eikä olla tuottamassa maailmaan entistä enemmän pehmeitä käsitteitä. Ehkä - silloin olisi pitänyt keskittyä puhumaan vain kansalaistoiminnan uusista muodoista ja sen haasteista EU:n nuorisopolitiikalle. Mutta olisiko silloin saatu EU-kokousta?

Sillä tavoin mähläsin tällä matkalla, tai siihen valmistautuessani, että kopioin muistitikkuuni vain 8 diaa 34:n asemesta. Jouduin siis väsäämään hotellihuoneessa power pointit uuteen uskoon. Tässä yhteydessä sain jälleen todeta Google-toimiston kätevyyden. Haaviin osui netistä tämä tekijätön teksti.

Se on erinomainen (10+) sosiologinen pienoistutkielma T.H. Marshallin kansalaisuuskäsitteestä. Uumoilen että se on Janne Jalavan kirjoittama, mutta ken tietää, koska kukaan ei ota artikkelia nimiinsä kansilehdellä, eikä muillakaan tekstin omistajuutta ilmaisevilla paikoilla.

Aprikoin, onko tämä jotain open sourcea. Jos on, niin liityn talkoisiin. Pyydänkin Nisulan Tanjaa, oivaa verkkoeditoriamme, pamauttamaan oheisen tänne Glasgowiin tuunaamani Hyvinkää-paperini ilman tekijämerkintöjä nettiin kaikille vapaasti käytettäväksi. Tässä se sitten on, terv. verkkotoimittaja :)
Kuten tunnettua, eilisen safka kaapista voi olla makoisaa, parempaa kuin vastavalmistettu. Ajatelkaa vaikka bortshkeittoa, tai Boullabaissea, jälkimmäinen etenkin jos sen yhtenä kalana on käytetty Turpaa!

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Työväenluokan paluu. Maailman pisin blogi.

Rakas lukija, seuraavaksi tarjoan tuokiokuvan aiheesta "nuorisososiologi työssä". Kuvauksen tuloksena toivonkin Pauligin kahvimainoksen filmiryhmän kiitävän paikalle Pasilan ihanaan betoniviidakkoon kuvaamaan käsityöläisen todellista arkea. Blogiksi tämä kuvaus on liian pitkä, mutta niin on sosiologin tehtävälistakin.

Valmistelin tässä eräänä aamupäivänä (24.8.2007) esitelmääni European Sociological Associationin (ESA) jatko-opiskelijoiden työpajaan Glasgowiin syyskuun alkuun. Alla olevassa kappaleessa yritän kuvata pätkätyön järjestelmään liittyviä uuden aikuisuuden moodeja tai piirteitä (lähteet on tästä versiosta putsattu pois):

It is argued that a labour system which is based on short-term contracts and temporary employment does not encourage the development of classical virtues of citizenship. I will propose a hypothesis that in the Western world a new adulthood has emerged in the shadow of temporary employment. While people get older they do not necessarily mature. Kate Crawford has claimed that two thirds of all grown-ups in the West are failed adults, if the norms of adulthood are those of the traditional labour societies, such as, stable and accumulated working careers, economic autonomy, security and independence. In Finland the list includes making it on your own. In Britain the term of kidult is used: This grown-up individual reads Harry Potter, sends text messages, has Play Station, collects stuff, plays, and downloads music to iPod. But he or she quickly grows tired, does not want commitments and has trouble bearing boring family life. The person is insecure about the future, does not dare to commit or start a family, because he or she does not feel able to take on the role of a supporter of a family. Often this kind of a young adult, fond of playing, is male. One could observe a similar phenomenon from a female perspective through, for example, the Briget Jones -syndrome. Of course this story is about middle class, the biggest class in prosperous European Societies.

Pysähdyn viimeisen virkkeen kohdalla ja alan aprikoida, pitääkö väite paikkaansa. Siis se, että keskiluokka muodostaisi vauraiden eurooppalaisten yhteiskuntien suurimman sosiaalisen muodostelman. En löydä nopealla - mikä on kohdallani todellisuudessa hidasta - googlauksella mitään mainittavampaa todistetta tai tehokasta viitteiden ryvästä. Päätän kysäistä kollegoilta. Pamautan kyssärin sähköpostitse seitsemälle lähipiirin sellaiselle tutkijakollegalle, joiden oletan tietävän eurooppalaisten yhteiskuntien sosiaalisen koostumuksen viime aikojen trendit.

Tulos on englanniksi "hilarious". Tosin vain yksi ymmärtää toimeksiantoni maantieteellisen rajauksen - että kyse on Euroopan vauraista yhteiskunnista. Hetkessä keskustelu on siirtynyt pohtimaan Suomen luokkarakennetta.

Keskustelun toinen tausta on se, että aiemmin samalla viikolla kävimme nopeaa sananvaihtoa Nuorisotutkimusseuran hallituksen istunnossa työväenluokan termin käypyydestä nyky-yhteiskunnan analyysissä. Väitin itse, että Marx-konnotaatiossa työväenluokka ei vastaa todellisuutta Suomessa. Samalla tulin viljalti puhuneeksi keskiluokasta ja myös itsestäni keskiluokkaisena hyvinvointipalvelujen käyttäjänä. Yksi aisti tämmöisen käsitteiden käytön ristiriitaiseksi. Kieltää työväenluokan, mutta myöntää keskiluokan.

Syntyi siis päähäni tutkijan etsivää mieltä luonnehtiva kognitiivinen dissonanssi. Se toimi ponnevoimana ESA-paperia väsätessäni.

Pajun Petri vastaa heti:

luokkarakenteesta on kysytty suomessa ainakin siinä suomi 1999 tutkimuksessa, jota TA on raportoinut. ja sitten barometrissä nuorilta olisko ollut 2006. en muista tarkkaan tulosta mutta olisko ollut niin että pientä nousua olisi ollut työväenluokkaan itsensä mieltävien osuudessa. Se tosin taisi olla toisella tavalla barometrissä. lueskelin juuri Bourdieun käytännön järki teosta jossa se muistaakseni sanoisi Ranskassa 80% mieltävän itsensä keskiluokkaiseksi. Mutta se on himassa, en voi tarkastaa.

Myös JP Roos on nopea, mutta ei nopein (Poor JP - mietin, hän ei koskaan ehdi ensimmäisenä maaliin, ei koskaan voittanut edes minua, keskinkertaista juoksijaa maratonilla.)

kyllä sinä minun mielestäni olet oikeassa. Mutta vähän se riippuu siitä miten pätkätyö-palvelualoilla olevat huonompipalkkaiset naiset luokitellaan. Eli tulevaisuudessa voi olla niin että keskiluokkaa onkin taas selvästi vähemmän.

Vastaan:

Kiitos, ehkä mä pamautan Hallerin siihen dokariksi, ehkä en.
Hyvä pointti on tuo mihin huonopalkkaiset naiset luokitellaan. Sinä laitoit ne 80-luvulla Suomessa uuteen keskiluokkaan. Ja sillä tavoin ne itsensä määrittelevätkin tämän päivän päivityksinä: lukevat Gloriaa, kantavat Dolce&Gabbana -piraatteja ja äänestävät Uudellamaalla Niinistöä. Ei niitä voi työväenluokaksi nimittää vaikka objektiivisesti olisivatkin prekaaria nykyprolea. Vai mitä Tarja: sinähän tahdot pitää kiinni luokkaterminologiasta.

Haller on tietysti hevoshenkilöiden Google-toimistosta yhytetty Max Haller (ed.):
Class Structure in Europe. New Findings from East-West Comparisons of. Social Structure and Mobility. New York and London: M. E. Sharpe Inc. Mutta netissä on vain kirja-arvostelu.

Petri jatkaa:

vielä kotimaisesta luokkarakenteesta ja viitaten keskusteluun keskiviikkona: Mitä tulee työväenluokkaan, niin minustakin on merkillistä miten mikään ilmaisu ei ole liian pitkä ja kömpelö jos sillä voidaan välttää sanan "työväenluokka" käyttöä. Oma suosikkini ja epävirallinen ennätys on "nivelvaihetyöryhmän": "vähäisen opiskelumotivaation omaavat ja käden taitoihin suuntautuneet pojat".

Terhi-Anna Wilska pamauttaa taulukoilla päähän. Tekniikka ei valitettavasti salli niiden asentamista tähän blogi-koneeseemme. (Kyllä ne halutessaan tänne saa linkitettyä, verkkotoimittaja huomauttaa :) Mutta Tipin tiivistys on tässä:

jos saatte alla olevista tulosteista jotain selvää, niin Suomi 1999 ja 2004-tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista lukee itsensä joko alempaan tai ylempään keskiluokkaan. Työväenluokkaan identifioituminen on hieman lisääntynyt vuosien 1999 ja 2004 välillä. Ja tässä on siis kysytty vastaajan omaa käsitystä yhteiskuntaluokastaan.

Minä sitten tulkitsemaan tätä:

Kerrassaan yllättävän paljon katsoi kuuluvansa työväenluokkaan, noin 30 prossaa!
SKP:llä on sittenkin saumaa. Olin väärässä toissa päiväisessä keskustelussamme, pakko myöntää.

JP toppuuttelee kuitenkin:

toi subjektiivinen luokkakäsitys on minusta ilman muuta väärä kriteeri, siis nykyään. Jos jengi tekee hommia missä ei ole mitään sanansijaa, jossa työajat on tiukasti määritellyt, jossa suurin osa on vastoin tahtoaan liian lyhyillä työajoilla (vertailu euroopan osa-aikatyöläisistä: suomessa enemmistö on vasten tahtoaan kun esim saksassa suurin osa on omasta halustaan) ja ainoa vapaus on kulutuksessa niin kyllä se proletariaattia on... Tai sanokaamme, ei kuulu keskiluokkaan sen sananmukaisessa merkityksessä.

Itse jäin pökerryksiin työväenluokka-samastumisten korkeista luvuista. Tässä katsannossa demareiden vaalitulos on entistä surkeampi. Minusta on kerrassaan merkittävä yhteiskunnallinen detaljitieto, että huolella tehdyssä kyselytutkimuksessa tulee noinkin korkeita prossaosuuksia.

On pitkään hiljaista. Ehdin jo lähettää paperini Pariisiin Catherine Delcroixille, joka vetää työpajan. Salasuon Mikko tulee kierrokseltaan ja läväyttää oikean suoran:

Ei kun näin,

Ikäväkseni Taloushistorian opintojen aikana jouduin perehtymään laajalti luokkayhteiskuntatutkimukseen. Totta hemmetissä kysyttäessä kuulutko uskovaisiin vai et, vastaat kuuluvasi jompaan kumpaan ryhmään, eli toi Terhi-Anna taulukko oli puhtaasti kysymyksen asettelun vääristämä. Oletko täysin järjissäsi vai koetko joskus lievää masennusta, jolloin olet hullu? Minä ainakin olen hullu. On täysin absurdia puhua luokkayhteiskunnasta muuten kuin retoorisen löyhänä ilmauksena. Kirvesmies, joka tienaa 5000 euroa kuussa=duunari? Koodaaja joka tienaa 1500=keskiluokkainen? Dosentti joka tienaa proffan viransijaisuudessa 5500 on ylempää keskiluokkaa, mutta viransijaisuuden päättyessä työtön jos ei tule apurahaa eli duunari vai vielä alemman luokan edustaja? Entä eetos, rahankäyttö, omistukset ym. Luokkakeskustelu ei ole järkevää, suorastaan harhaanjohtavaa ja näyttää ääliömäiseltä, jos ei käytetä muita termejä.

Leena Suurpää tempautuu myös mukaan ja alkaa jo suunnitella seuraavaa Nuorisobarometriä:

Joo, Mikko, ymmärrän tonkin pointin. Toisaalta, miettikää millainen (uusi) poliittisesti kovemmin panoksin virittyvä sukupolvi selvästi näistä 80-luvulla syntyneistä kasvaa kuin meistä 70-luvun individualistihörhöistä (vrt. prekaariruoska, jossa jengi toki oli "sangen" valikoitunutta). Uskon, että heillä myös luokkatietoisuus on toisella tavoin poliittisesti tärkeä ja latautunut käsite & ilmiö, taas uudelleen, kuin mitä se meillä 70-lukulaisilla oli (ja on?). Eli halutaan pitää yllä keskustelua muistakin kuin elämänlaatueroista ja distinktiologiikoista, halutaan muistuttaa kovista taloudellisista eriarvoisuuksista, prekariaatista, ja vaikka mistä yhteiskunnallisista eroista - ja tätä halutaan muistuttaa myös luokkatermistöä käyttämällä. Se on taatusti totta, että konnotaatiot tällaisten käsitteiden kohdalla ovat muuttuneet sitten marxilaisten keskustelujen, mutta ei se relevanssia välttämättä mihinkään poista. Käsitteet ja niiden sisällöt muuttuvat yhteiskunnan mukana, eivät ne marxilaiset konnotaatiot sen pyhempiä ole kuin muutkaan. Näinhän se menee.

Kiinnostavampi kysymys kuin kysyä strukutroiduin kysymyksin, mihin luokkaan kuulut, olisikin kysyä avoimilla kysymyksillä: mitä luokkaerot sinulle tarkoittavat? Mitä luokkakäsite Suomeen sijoitettuna merkitsee? Mihin luokkaan itsesi asettaisit? Millä perusteilla?

Tämä seuraavaan barometriin, Samia heti lobbaamaan. Tää just olis barometrin tehtävä: kysyä niin faktuaalista sosio-ekonomista positiota tarkoin kysymyksin kuin itseidentifikaatiota ja eetosta. Ja sitten vertailla näitä kahta keskenään. Voisi tulla jänniä tuloksia - ja taatusti ennakoimattomia. Sami hoi...

Mikko suostuu tarkentamaan:

Kysymys on, kuten Tommin kanssa puhuimme paljolti sidottu yhteiskuntarakenteeseen ja siihen, onko kyse itseidentifikaatiosta vai faktuaalisesta mitattavasta tulot, koulutus, omistus ym. ulottuvuudesta. Jälkimmäisessä mielessä pidän työväenluokkakäsitettä absurdina. Sen sijaan konnotaationa yhteiskunnalliseen positioon, eetokseen tai johonkin muuhun luokkaterminologia on tehokas. Kysymys voisi olla Barossa onko luokkayhteiskuntaa olemassa ja siitä yksityisempiin.

Myllyniemen Sami, tilastosuunnittelijamme heruttaa asiantuntemustaan näin:

Tervehdys sinne jonnekin luokkasotarintamien taakse,

en koske tikullakaan siihen onko "luokkaa" olemassa. Mutta sosiekonominen asema on toki tässä ihan eri juttu kuin luokka. Leenan ajatus itseidentifikaation ja "virallisen" sosioekonomisen aseman vertailusta on nykyisilläkin aineistoilla mahdollista. Tämän vuoden barossa kysyttiin vastaajilta itseltään sosioekonomista asemaa (mitä ei oikeastaan voi tehdä, ja jos kuitenkin tekee, niin pitää hokea ettei niin oikeastaan voi tehdä), 2004 se pääteltiin pääasiallisesta toiminnasta, ammatista, ammattiasemasta ja toimialasta (mikä on siis oikeaoppinen tapa).

2005 Elinolot-vuosikirja "Kuluttava nuoruus" sipaisi luokkakysymystä. Sivulla 42 kuvio, jonka lähteenä on TK:n vapaa-aikatutkimus 2004. Tässä kuviossa on huomion arvoista se, että nuoret ovat keskiluokkaisempia kuin keski-ikäiset vaikka taloudellinen ja yht.k. asema asiallisesti ottaen ovat heikompia. Kyse onkin identiteeteistä, mikä ei välttämättä samalla tavalla päde sos.ekon. luokkiin "työläinen", "alempi toimihenkilö", "ylempi toimihenkilö"...

Rundi on hiljetä tähän. Tilastojannu lämmää faktansa pöytään, mutta kieltäytyy ottamasta kantaa itse asiaan ja siis alkuperäiseen kysymykseen. Hän ei myöskään lupaa laatia seuraavaa Nuorisobarometria luokkateemasta. JP Roos on kuitenkin toisaalla päättänyt panna uuden vaihteen silmään:

Vilkaiskaapa myös allekirjoittaneen pikku tekstiä nationalismin käsitteestä, jota Hesari ei tietenkään julkaissut.

Ja erityisesti sen loppupontta: Se mitä ihmiset pitävät totena on yleensä todella olemassaolevaa ja sillä on myös todellisia seurauksia. Vaikka siis luokkien nimissä voi olla jotain häikkää niin kyllä meillä yhteiskuntaluokkia on todella, erot ovat isoja ja kasvavia ja niiden perustana ovat omistus, suhde valtaan, kulttuuriin ja tietoon.

Itse sanoisin että meillä on nyt neljä luokkaa: "herrat" , "toimeenpanijat" , "palvelijat" ja "turhat". Herroilla on rahaa, valtaa ja kulttuuria ja mahdollisuus vaikuttaa tietoon. Toimeenpanijoilla ei ole omistusta, vähän valtaa, suht paljon kulttuuria ja tietoa (sen mukaan jakautuvat ylempään ja alempaan toimeenpanijaluokkaan). Palvelijoilla on hiukan kulttuuria ja tietoa mutta ei työsuhdeturvaa eikä määräysvaltaa työhönsä. Turhilla ei ole mitään, paitsi vapaata aikaa

Herroja on tosi vähän ja toimeenpanijoiden määrä vähenee koko ajan, palvelijat ja turhat lisääntyvät. Herra-nimitys on tarkoituksella sukupuolitettu!

Huikea loppunousu sähköpostitse tapahtuneelle luokka-analyysillemme. Copyright-sniidaajille lopuksi tieto: olen saanut luvan kollegoilta käyttää heidän postejaan tätä kuvausta varten.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Sääty-yhteiskunnan tunne

Hesarin Antti Blåfield kirjoitti (25.8.2008, A2) Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroosin pippaloista. Wahlroos osti kuusi vuotta sitten Joensuun eli Åminnen kartanon. Rakennuksen on aiemmin omistanut kreivi Gustav Mauritz Armfelt. Wahlroos on entisöittänyt kartanon. Bileet nimettiin 250-vuotisjuhliksi, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta Armfeltin syntymästä.

Paikalla olivat kuulemma niin sanotusti kaikki eliitin tärkeät toimijat. Paitsi presidenttipari. Onko Wahlroosilla demarikammo, ihmettelen minä? Blåfield kuvaa tapahtumaa herkullisesti. Kiintoisaa on häppeningin kielipolitiikka - kaikki vedettiin ruotsiksi. Tosin juhlaesitelmän pitäjää, Ruotsin Akatemian jäsentä Horace Engdahlia oli ohjeistettu puhumaan lyhyesti ja kevyesti. Blåfield uumoilee sen johtuneen kansainvälisestä vierailijajoukosta. Minä veikkaisin varsinaiseksi syyksi osan suomea puhuvien vieraiden heikkoa ruotsin taitoa. Saadun ruotsin kielen opetuksen määrään nähden suomalaiset osaavat kovin huonosti toista kotimaistamme. Sehän on fakta, ja se ominaisuus yhdistää suomenkielistä eliittiä taviksiin. Onneksi Pisassa ei mitata tätä taitoa. Ja mitä Akatemiaan tulee, Suomessa sen lopetti Urho Kekkonen (skribentin huomio).

Mutta tämä ei ole pointti. Sen sijaan tahdon nostaa pintaan Antti Blåfieldin sosiologisesti tarkkanäköisen havainnon. Kelpo artikkelinsa lopussa Blåfield luettelee juhlan ohjelmaa ja sivauttaa vaivihkaisen loppuruoskan, joka ei kuitenkaan ole mikään tökerön arrogantti veto. Wahlroosin pinkeistä pellavabyysoista ei puhuta mitään, mutta huomaa ensin tuleva upotettu dialogi:

"Tyylitöntä, saattaa kuvauksen perusteella joku ajatella, mutta Joensuun kartanon elokuisessa yössä saattoi myös jollekin tulla tunne, että sääty-yhteiskunta on täällä taas."

Säädyt takaisin! Tietenkään tämä ei ole kirjaimellista ja Blåfield puhuukin tunteesta, että sääty-yhteiskunta on täällä taas. Aivan, fiilari luokkayhteiskunnasta, voisi joku toinen ei-paikalla ollut sanoa. Luokkayhteiskuntapuhe virittää minun sisäisen vulgaari-marxilaisen sosiologini tähyilemään sodan jälkeiseen Suomeen, aina suuren muuton käänteisiin.

Usein 60-lukua ällistellessäni vaivun ja regressoidun nostalgiaan. Sellaisella tunnepäällä ollessani en kuitenkaan hamua sellaisen vanhan Suomen palauttamiseen, jossa nakkivaraskin pantiin vankilaan. Vaikka taivun herkästi nostalgiaan, toki ymmärrän että eiliseen ei ole paluuta. En ottaisi 50- ja 60 -luvulta takaisin - vaikka se tarjolla olisikin - sitä sosiaalis-yhteiskunnallista rakennelmaa joka silloin vallitsi, siis sen ajan luokkayhteiskuntaa. En yhteiskunnallista hierarkiaa, enkä sukupuolijärjestystä, kurjia sosiaalisia oloja, maaseudun köyhälistöä tai yhteiskunnallisuutta, jota 60-luvun sosiaalipolitiikka ei vielä ollut koskettanut. Enkä sen ajan eliittien pöyhkeyttä.

Toisaalta: viimeisen kymmenen vuoden aikana on saatu aikaiseksi omanlainen eliitti, ihan uudenlainen köyhälistö ja suomalaisittain huimat varakkuuserot. Wahlroosin juhlat jotenkin kuvittavat yhteiskunnallisten kehitysten faktoja. Tämä tarkoittaa polarisaatiota, jonka äärellä saamme vielä monesti ihmetellä, kun mielimme kehittää 2000-luvun hyvinvointivaltiota. Tai millaisiksi osaamiskeskusten ja huippuyksiköiden kudelmaksi sitä kulloinkin kutsutaan.

Erittäin kiintoisaa on nähdä, mihin keskiluokka suuntautuu ja tapahtuuko myös työväenluokan paluu?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kaasugrilli

Kirjoitin tasan vuosi sitten pyynnöstä Sitran kotisivuille kolumnin kaasugrilleistä Valinnan helppouden aikeus. Tässä teille, hyvät lukijat, digitaalisten tekstien uusiokäyttöä. Tämä on melkein yhtä ympäristöystävällistä kuin ilmakitaran soittaminen.

Nettihän on tunnetusti unohdettujen mutta joskus eteemme ilmaantuvien tekstien hautausmaa. JP Roos on seilaillut Sitran sivuille ja osunut laatugenreen - jälleen taattua Ruotsin laivan seisovan pöydän tasoa, Salasuon Mikon laatustandardeja lainatakseni. Sain JP:ltä luvan pamauttaa hänen kommenttinsa myös tänne sivustolle.

"Moi

Luin sun hauskan kolumnin kaasugrilleistä. Sait tietysti helvetinmoiset rahat ja ostit uuden grillin!

Mutta vakavasti puhuen: nykyisin tilanne on se, että useimmilla suomalaisilla on liikaa rahaa ja hukumme krääsään. Toisin sanoen vanha logiikka (jossa minäkin olen kasvanut) että ostetaan halpaa ei ole enää pätevä. Pitää aina ostaa kaikkein kalleinta ja laadukkainta. Tai sanokaamme sellaista jossa pääasia on laatu ei esimerkiksi valinnanvara ja turha krääsä ja ylellisyys. Toisin sanoen tehdä itsestään köyhä ostamalla kallista.

Toinen vaihtoehto on ostaa pelkästään palveluita. Mutta kaikki halpapaikat pitää kiertää kaukaa koska niistä saa vain romua joka lisäksi on taatusti tehty kiinalaisissa hikipajoissa. Globalisaatiologiikka meni näin: ensin alettiin kilpailla hinnalla niin että kansa saisi kamaa mahdollisimman halvalla, sitten tämä edellytti että tuotantokustannukset pitää romautta joten teollisuustuotanto hävitettiin. Ja lopulta jengi siis söi omat työpaikkansa.

Tosi vitsikästä! Jos alamme ostaa aina kalleinta ruokaa, kalliita tavaroita, erityisesti jos ne on tehty vain Suomessa, niin voimme saada jopa työpaikat Suomeen takaisin!

JP"

JP:n kommentissa elää kiintoisa globalisaatioteoria ja sen kautta yllättävä (?) työllistämisohjelma. Reilu kuluttaja kiertää kaikki halpahallit, Lidlit ja Hong Kongit ja suosii laatua sekä kallista. Mutta kenellä on tällaiseen varaa, onkin toinen juttu.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Tämä ei ole blogi, tämä on testi!

Nyt testaan, millä tavoin blogia voi käyttää tekstin työstövälineenä. Alla oleva sitaattien sisällä oleva kirjoitus on ehdotukseni lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman luonnokseen ja alun perin se on tarkoitettu ohjelmaa valmistelevan työryhmän käyttöön. Asiayhteys on siis valtioneuvoston valmisteilla oleva lapsi- ja nuorisopolitiikan asiakirja. Kyse on johdannon tapaisesta luvusta, joka on otsikoitu "(l)apsuus ja nuoruus elämänvaiheina". Tila on hyvin rajallinen, sitä on käytössä vain liuskan verran. Mutta mitä tarkoittaa johdanto? Ehkä se on eräänlainen kattaus, mutta safka on vielä keittiössä. Johdanto avaa näköalan siihen, mitä tuleman pitää. Pitäisi siis kyetä tiivistämään se, mikä on olennaista noissa elämänvaiheissa niin, että tiivistys linjaa jollain tavoin asiakirjan myöhempiä ehdotuksia.

"Lapsuus ja nuoruus ovat elämistä ja vaalimisen arvoisia elämänvaiheita itsessään. Ne eivät ole vain valmistautumista yhteiskunnassa elämiseen joskus myöhemmin. Lapsuus ja nuoruus tapahtuvat nyt. Tietoyhteiskunta- ja kilpailuyhteiskunta-Suomen lapset ja nuoret käsitetään ammattilaisten instituutioissa mieluusti rajattoman oppimishaluisina, aktiivisina, omatoimisina ja kykenevinä pieninä ja nuorina kansalaisina. Lasten ja nuorten mahdollisuudet nähdään tänään maailman avoimuudessa ja valintojen runsaudessa. Mutta onko leikkivän lapsen aika ohi? Millaisissa yhteisöissä he saavat elää?

Koskaan Suomen historiassa mitkään nuoret eivät ole kasvaneet nykyisen kaltaisessa yltäkylläisyydessä. Vaikka Suomen vauraus ei ole jakaantunut tasaisesti, nykyajan köyhät ja heidän lapsensa omistavat enemmän kulutustavaroita kuin vastaavan ryhmän ihmiset aiemmin. Aikamme paradokseja on, että yhä useampi ihminen joutuu kokemaan, ettei lupauksista huolimatta kelpaakaan tietoyhteiskunnan tehtäviin.

Nykylapset ja nuoret muodostavat digitaalisen sukupolven, joka elää nopeasti muuttuvassa mediayhteiskunnassa. Mediamaailma on läsnä pitkälle alle 5-vuotiaidenkin elämässä, nuoruus alkaa tässä mielessä yhä aiemmin ja nuorisokulttuuri kiinnostaa yhä nuorempia. Lapset ja nuoret myös luovat omia uusia ryhmiään ja innovatiivisia käytäntöjään netissä. Samaan aikaan nuoruus venyy toisesta päästä, aikuistuminen on pitkän matkan tosiasia.

Nykykulttuuri on seksin kyllästämä. Kulttuurikriitikot koostavat helposti ja kenties perustellusti tällaisesta länsimaisesta elämänyhteydestä suoranaisen katastrofimaiseman. Joukkoviestintä, informaation ja viihteen määrän räjähdysmäinen kasvu, abstraktin tietotyön yleistymiseen liittyvä yksilöiden velvollisuus olla aina tavoitettavissa saavat aikaan kokemuksen pysyvästi stressaannuttavasta elämänkudoksesta. Kaikki eivät sitä kestä. Tälle ajalle ominaiset psykofyysiset oireilut - masennukset, ahdistukset, paniikit, anoreksiat, addiktiot ovat seuraus uuden työn yksilöllistävästä rakenteesta ja kommunikatiivisen rytmin kiihtymisestä. Työn pirstoutuminen ilmastonmuutoksen katveessa johtaa epätoivon tunteeseen elleivät luottamusta rakentavat yhteisöt siivitä lasten ja nuorten kasvua.

Lapset ja nuoret sukkuloivat mediayhteiskunnan valintojen viidakossa, toiset löytävät valinnoilleen tukea, toiset eivät. Siksi tarvitaan välittävää ja dialogista lapsi- ja nuorisopolitiikkaa. Valtaosalla nykylapsilla ja nuorilla menee hyvin, mutta liian monet pudokkaat (vai pudotetut) eivät hevin löydä elämänsä lankaa. Tulee myös muistaa, että kaikki nykylapset eivät halua vain voittamiseen tähtääviksi ja suorittaviksi urateineiksi. Koulut ja muut lapsi- ja nuorisoinstituutiot kannattaa nähdä myös kasvun ja aidon sosiaalisuuden tyyssijoina, jotka tuottavat ennen muuta solidaarisia moraalisubjekteja."

Testi toimii näin. Parahin lukija, kohtele yllä olevaa tekstiä kuin köyhän miehen Wikipediaa. Kommentoi; korjaa ja paranna yllä elävää karkeaa kuvaa nykyajan lapsuudesta ja nuoruudesta samalla kuvitellen, että teksti on osa valtionhallinnon asiakirjaa. Tee poistoja sekä lisäyksiä, muista niukka tila, johon olemme tuomitut.

Riippumatta siitä, miten viljalti tähän tulee parannuksia tai kommentteja, testi toimii joka tapauksessa tai automaattisesti. Mainittu asiakirja valmistuu vuoden loppuun mennessä ja kansalaiskäsittelyn kierros siitä alkaa syyskuun puolivälissä. On kiintoisaa nähdä kuinka monta sanaa yllä olevasta massasta välittyy asiakirjan lopulliseen versioon. Varmasti löydän siihen mennessä netin uumenista fraasigeneraattorin, joka näyttää tuloksen. Ennakkoveikkaus: muutama ja-sana.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Paksujen kirjojen ystävä

Kerroin toissa blogissa aloittavani Ylen ykkösaamun kolumnistina. Olen siitä kovin otettu. Ikuinen seiskan ainekirjoittaja on aina tohkeissaan, kun keskiverto pääsee lämäämään ja saa tilaisuuden näyttää, että kyllä tavut pysyvät järjestyksessä Hoikkalan akan pojalla! Tuollainen mahdollisuus kertoo myös siitä, että ainakin joku mediamaailman portinvartijataho on kuullut keski-ikäisen huudon täältä nuorisotutkimuksen marginaalista.

Kysyinkin ohjelma tuottajalta Kari Aallolta - sama jannu vetää muun muassa pääministerin haastattelutuntia - mistä moinen dynaaminen ja nuorekkaan innovoiva rekrytointi. (Nehän olisivat voineet valita vaikka Riikka Pulkkisen, mutta ei, valitsivat minut!)

Aallon Karin selonteko oli yllättävä. Hänen pöydänkulmalleen oli toukokuussa ilmestynyt paksu kirja, jonka toinen toimittaja olen. Hittolainen, siis NOTti, Nuorisotyötä on tehtävä -kirjamme! Tuli tämäkin vahvistetuksi: kirjan paksuus on argumentti sinänsä.

Olen siis vielä riemuissani tästä saumasta. Aiempi kokemukseni kolumnistina, esimerkiksi Suomen Kuivalehdessä, panee kuitenkin muistamaan, että vielä kiroan tämänkin lupaukseni, jonka tein narsismini höyryissä.

Tehtävä ei ole helppo: kirjoittaa kolumni ja lukea se ääneen studiossa. Lopuksi se pamautetaan Ylen nettisivuille. Tulen aivan varmasti sekoamaan tämän tehtävän kanssa: mitä tarkoittaa kuultu lause kirjoitettuna ja kirjoitettu lause kuultuna. Äänikolumni, joka pannaan nettiin kirjoituksena: mikä on sellaisen tekstin tyyppi. Toimitin kerran nuorena tutkijanulkkina kirjan Tommi Hoikkala (toim.): Kieli, kertomus, kulttuuri. Gaudeamus (1987) ja luulin silloin tietäväni sosiologina kielestä kaiken. Kuinka väärässä nuori (34 v.) mies voi ollakaan. En huomannut silloin ottaa nettiä huomioon. Tämä siitä huolimatta, että ainoa laulun fraasi, jonka osasin 70-luvulla oli: "Sinun täytyy tietää kaikki" (Brechtiä, Aulikki Oksasen laulamana).

Noh, kokonaistaideteoksia luvassa syyskuusta lähtien Ylen ykkösessä. Kuulijoita piisaa, niitä on satojatuhansia, ainakin kaksi, kertoi Aallon Kari. Minulle parasta, että valtaosa heistä on ellei eläkeläisiä niin ainakin ikääntyviä ja ikääntyneitä työntekijöitä. Pääsinpä ikäisteni joukkoon.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Käytöksen politiikka pakkona

Ilmoitin edellisessä blogissani joutuneeni monien eri kriisien kouriin. Kuten arvata saattoi, liioittelin lievästi. Mutta hankkimani kuulolaite on totta. Ja sen tarve liittyy ikääntymiseeni. Siitä kuitenkin joskus toiste. Viittasin myös intellektuaaliseen kriisiin, josta seuraavassa pari sanaa.

Suomi elää jonkinlaista yhteiskuntapolitiikan murrosta, jonka äärellä tunnen yhä useammin todellakin jääneeni 70-lukulaisiin kuoppiin. Kuopilla tarkoitan pohjoismaista hyvinvointivaltiollista mallia, siis melko vahvan valtiollisen sääntelyn mahdollistavaa yhteiskuntapolitiikan kuviota. Kilpailuttamiseen, markkinamekanismiin, tilaaja-tuottaja -malliin ja yksilöllistävään nykymalliin vannova vaikuttaja käsittää 70-lukulaisen sääntelyn usein demariuden huippukokemukseksi. Se on siinä katsannossa - ja tuon katsannon nimi on oikeistokritiikki - holhoava ja tukahduttava valtio.

70-luvun rajoittavaa alkoholipolitiikkaa pidetään usein tuollaisen yhteiskuntapolitiikan tiivistymänä ja paraatiesimerkkinä. Minusta se oli universalismissaan valtavan reilu mekanismi: siinä kurmotettiin kaikkia, niin herroja kuin narrejakin. Alkoholin saatavuuden rajoitukset koskivat kaikkia väestöpiirejä. 70-luvulla tehtiin myös interventiota, nimenomaan talouteen, rakenteisiin. Nykyään vaalitaan mieluiten markkinoiden toimintavapauksia. Nykyinen yhteiskuntapolitiikka on myös ovelasti yksilöllistävä: interventiot suunnataan kansalaisten ja yksilöiden elämäntapavalintoihin ja moraaliin. Raija Julkusen sanoin (YP 1/2007, 77) politiikasta alkaa tulla käytöksen politiikkaa.

Käytöksen politiikka: se on sattuvasti sanottu. Mitä se on? Ihmisiä vastuullistetaan vartioimaan esimerkiksi painoaan, terveyttään ja tupakointiaan. Mutta harvemmin yksityisautoiluaan tai matkailuaan.

Kriisi, josta puhuin taitaa olla tässä. Tietyllä tavalla kannatan kumpaakin mallia, sekä vastuullistamisen politiikkaa että 70-lukulaista valtiollista sääntelyä. Vastuullistaminen on paikallaan minusta esimerkiksi ympäristöasioissa. Mutta ilman rationaalia, siis ilman uusiutuvia energiamuotoja kehittävää globaalia energiapolitiikkaa, homma ei skulaa ollenkaan. Toinen esimerkki on peräisin alkoholiolojen sääntelystä. Sellaista ehkäisevän päihdetyön (toimenpidearsenaali joka seurasi alkoholipolitiikkaa) virtausta ällistelen, jossa ensin alennetaan alkoholiveroa (kuten Vanhasen ykköshallitus teki) ja sitten ruvetaan sorvaamaan käytöksen politiikan tasolla nollatoleransseja - älä juo kännejä. Johdonmukaisempaa ja tehokkaampaa olisi nostaa alkoholiveroa kunnolla ja vetää vaikka keskari Alkoon ja laimentaa muuhun vähittäiskauppaan tarkoitettu keppana kakkosolueksi (max. 3,8 %). Silti kannattaisi saatavuuden rajoitusten ohessa sorvata sellaista valistusprogrammia, jossa kekseliäästi kysyttäisiin, onko pakko todella vetää aina lärvit? Eli siis viritellä mielipideilmastoa sopivasti suomalaisen humalahakuisen juopottelukäytäntöjen ympärillä.

Eipä ole kaksinainen intellektuaalinen kriisi. Tämä kirjoittava mies kannattaa yhtä aikaa kaikkia, vastakkaisiakin yhteiskuntapolitiikan malleja. Mutta jos voisi valita, ottaisin 70-luvun elämänpoliittisesti neutraalin valtion tämän nykyisen sijaan, missä on näköjään pakko pärjätäkseen vastata yhä enemmästä ja kaikesta muustakin yhteisöllisesti itse. Kriisi on siinä, että oma sukupolvikokemus on niin kiinni 60/70-luvussa, että siitä on vaikeahkoa taipua nykymaailman dynaamiseksi toimijaksi, jos ei ole pakko.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Miksi en kirjoita blogeja?

Verkkokanava Kommentin mainion toimituskunnan kaksi edustavasti sirkeäsilmäistä toimihenkilöä sekä Mikko Salasuo, jalkapalloilija Mehmet Scalkensson ja (kuulemma) keskinuori kansanedustaja ovat huhuilleet "Hoikkalan blogeja". Suorastaan imartelevaa.

Mikolle sanoin jo keväällä 2007, että kirjoitan kunhan se hommaa Laura Kalmarin kvasifanien joukkoihini hihkumaan virtuaalisesti kirjoituksiani. Ei ole näkynyt. Sen voin ymmärtää hyvin.

En ole kirjoittanut, koska elän intellektuaalista kriisiä. En ole kirjoittanut, koska olen ikäkriisissä. En ole kirjoittanut, koska myös nuorisotutkijan ammatillinen kriisi vaivaa. Ota Sleepy Sleepersin terveydenhuoltoa ja elämänpolitiikkaa käsittelevä biisi "Sydänvika rock" The mopott show -LP:ltä (1979), niin löydät tämänhetkisen sieluni moodin. Keväällä minulle määrättiin kuulolaite. Sain sen eilen. Mutta mitä auttaa mitään kuulla, jos ei mitään ymmärrä? Tämä kaikki on kova paikka itseään ?venyneen nuoruuden asiantuntijaksi? mainostavalle tutkijasedälle, joka yrittää ammatillisiin syihin vedoten olla "maailman nuorin vanha". Juoksukaan ei kulje entiseen tapaan.

Ammatillinen kriisi liittyy siihen, että edustan sellaista nuorisotutkijoiden heimoa, joiden jäsenten ethos on tuottaa "nuorisopoliittisesti relevanttia tutkimustietoa". Olen itsekin yltynyt kollegoineni saattamaan kirjojen markkinoille kirjan, josta olen ylpeä: Tommi Hoikkala & Anna Sell: Nuorisotyötä on tehtävä (2007). Kauppa käy, mutta missä kirja on huomattu? Kirjan piti olla tutkijoiden kontribuutio nuorisotyön kentälle. Missä on kentän vastakaiku? Monta kertaa kapisempi opus on arvioitu Nuorisotutkimuksessa tai Nuorisotyö-lehdessä. Monta kertaa onnettomammista hankkeista on raportoitu HS:n kulttuurisivuilla. Saska, Miska ja Esa: miksi ette mua huomaa? Tulisi edes jossain tyrmätyksi, koska se sentään kertoo kuulluksi, mutta ei hulluksi tulemisesta. En tahtoisi kirjaani heti mitenkään unohdettujen kirjojen hautausmaalle (vrt. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen Varjo).

Salasuon Mikko arvioi kirjan huimassa Ytimissään ja vertaa sitä gastronomisin (?) resurssein Ruotsin laivan seisovaan pöytään. Kiitos vaan. Tavoittelin kyllä katalonialaisen tapas-pöydän vaikutelmaa. Sitä paitsi lasketaanko kaverin kirjoitus kaverin toimittamasta kirjasta aidoksi arvioksi? Kaverin, jonka esimies se toinen kaveri vielä on. Lisäksi nämä kaverit edustavat samaa urheiluseuraa ja kaivavat samoja kuoppia. Product Placementtinä se menee.

Ammatillisen kriisin toinen ulottuvuus liittyy lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmaan. Minun oli määrä hakea tuon ohjelman ohjelmajohtajan virkaa. Se olisi ollut elämäni toinen virka, jota olisin uskaltautunut hakemaan. En kuitenkaan pannut papereita siihen lottoon vetämään. Hakuajan umpeutuessa sukeutui keskustelu lasten päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta. Tein äkkijarrutuksen - ei ole kovakaan kannus kehittää polarisoituvan kilpailuyhteiskunnan perheiden hyvinvointia minkään politiikkaohjelman avulla jos VM:n diktaatti tarkoittaa ihan toista. Nyt voin huudella rannalta: millaisten perheiden hyvinvoinnista tämä hallitus huolehtii?

Intellektuaalisesta kriisistäni raportoin seuraavassa blogissa. Missä ja koska se ilmestyy, sitä en tiedä eikä se ole vallassani. Mutta sen tiedän, että alan pitää syyskuussa radiokolumneja Ylen Radio ykkösessä. Samassa ohjelmapaikassa kuin mm. ihailemani Jertta Blomstedt ja Otso Kantokorpi. Hieno mesta, mutta kova paikka kaltaiselleni tavalliselle kaksoisdosentille. Mutta kyllä mä täältä kuopasta nousen!

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

17 klisettä ja Kalliomäen klubi

Kalliomäen klubi tarkoittaa ex-opetusministerin ja ex-valtiovarainministerin vetämää työryhmää, jonka on määrä esittää SDP:ssä arvio puolueen eduskuntavaalitappion syistä. Sinne kuulemma kutsutaan myös puolueen ulkopuolisia asiantuntijoita antamaan näkökulmiaan.

Mitäköhän sanoisin, jos kutsu kävisi? En osaisi tarjota kuin lehdistä (Ny Tid, Voima) ja netistä tuttuja ja vesitettyjä kliseitä valtiohoitajapuolueesta, kaksoiskytköksestä SAK:n kanssa ja siitä sidoksesta nousevasta konservatiivisuudesta. Ja tosiasiassa - toisin kuin Kari Paakkunainen - en edes toivoisi tulopoliittisen järjestelmän, patukratian purkamista. Paradoksaalisesti patukratia on kaikesta jäykkyydestään huolimatta historiallisesti turvannut Suomessa skandinaavisen mallin suomalaisen sovelluksen.

Skandinaavinen malli tarkoittaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota, jota Vanhasen & Kataisen porukka on nyt ryhtynyt virtaviivaistamaan, reformoimaan ja muuttamaan. Mutta ei poistamaan. Idea tuntuu olevan se, että markkinalogiikan tapainen toimintatapa, kilpailutus, tilaaja-tuottaja -mallit, istutetaan julkisesti rahoitettujen palveluiden puitteisiin. Tehtävämme on siis tuotteistaa valtion ja kuntien rahoilla pyörivän koneen osat. 1970-luvun vasemmisto-opiskelijoina ja taistolaisina puhuimme suut vaahdoten valtiomonopolistisesta kapitalismista. Se oli lievästi ennenaikaista. Tänään sellaisen kapitalismin näkee sokeakin ilman keppiä. Voi tällainen uuskapitalismi dynaaminenkin olla, mutta on myös faktoja kilpailuttamisen kustannustehottomuudesta esimerkiksi sosiaalisektorilla (katso Sosiaalibarometri 2007).

Muina kliseinä nostaisin varmaan esiin Lipposen hallitusten talouspoliittisen linjan ja new public management -ajattelun, mikä on perusteiltaan globaalia neoliberalismia. Siinä opissa on ajateltu, että varallisuuserojen kasvu tuo talouteen dynaamisuutta. Niinpä Suomeen(kin) on saatu uudet köyhät ja uudet rikkaat tai omat sovelluksemme niistä. Niitä ovat demaritkin olleet tekemässä. Onko ihme, että köyhät eivät äänestä demareita? Tiheään toistuva puhe polarisaatiosta on osa samaa ilmiötä.

Samalla on eittämätöntä, että Suomessakin aika suureksi kasvaneen keskiluokan vauraus ja kulutuskyky ovat kasvaneet. Anu Kantola on puhunut boboista, porvarillisista boheemeista, Kokoomuksen vaalivoiton selittäjinä. Jos olisin vakava demariongelman selittäjä, paneutuisin kenties siihen. Hyvä SDP: kutsukaa Anu seminaariinne viiltämään paketti auki.
Bobo-näkökulma saattaa avata jonkun muunkin toimijan kuin Tölö Unga Socialisternas päässä ratkaisun avaimen demareiden kriisiin. Ratkaisu olisi Tony Blair ja hänen kolmas linjansa, jolla Leibour maastoutettiin neoliberalismin haasteeseen jo 10 vuotta sitten briteissä. Sekin on klisee. Olisi ja on paljon puhetta luvassa elämänpolitiikasta. Tunnen sen mosson - olen toimittanut JP Roosin kanssa kaksi kirjaa aiheesta. (Viitteinä: JP Roos - Tommi Hoikkala: Elämänpolitiikka. Gaudeamus 1998; Tommi Hoikkala - JP Roos: 2000-luvun elämä. Gaudeamus 2001.) Tölö Unga Socialisternas 40-50 -vuotiaiden nuorten neuvo SDP:lle on (siis) tunkea keskustaan Blairin opein.

Hoikkala huikkaa: Sinne vaan, tosin siellä on jo kaksi oman elämänsä blairilaista puoluetta. Tarkoitan Kokoomusta ja Kepua. Demarit, hei: harkitkaa, kannattaako hännystellä boboja. Toisaalta Kokoomus sai tasa-arvotupollaan terveydenhoitoalan bobot naruunsa. Veikkaan, että vastaisuudessa julkistettavan vaalitutkimuksen muuan tulos on se, että Kokoomusta äänestivät etenkin Uudellamaalla joukoittain hyvin koulutetut, mutta matalapalkkaiset julkisten alojen naiset. Näin on vaikka he ovatkin objektiiviselta asemaltaan pätkätyön prekaareja eli todellisuudessa lähinnä wanna be bobja. Mutta se onkin toinen stoori. Eilisen marxisti höpöttäisi jotain väärästä tietoisuudesta. Se oli 15. klisee.

Sitten puhuisin demareiden gerontologia-ongelmasta. Puhuin siitä jo Maurialan Vesan väitöskaronkkapuheessa keväällä 2005. Lisää kliseitä siis. Hommatkaa ihmeessä nuorta kaartia elävöittämään jäsenkudostanne!

Lopetuskliseeni: Vasemmistolaistakaa SDP, kutsukaa köyhät ja prekaarit mukaan. Nuortukaa. Ottakaa perustulo vakavasti. Ponnistakaa ilmastonmuutoksesta. Lämmäiskää SDP ja Vasemmistoliitto yhteen, etsikää joku noheva alle 35-vuotias nainen puheenjohtajaksi, puhukaa Paavo Arhinmäki varapuheenjohtajaksi ja valitkaa Vesa Mauriala pääsihteeriksi. Siitä kone käynnistyisi. Tosin en takaa vaalivoittoa, koska elämässä on myös tärkeämpiä arvoja vaalittavaksi kuin voittojen hamuaminen.

Rakas lukija, tonni vetoa, että en saa kutsua Kalliomäen klubiin.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Viimeinen ploki. Porvarien mustelmahallitus (PMH).

Hämmästelen vieläkin eduskuntavaalien tulosta. Sukupolvipolitiikan näkökulmasta turpiin tuli, niin että rytisi. Alle 30-vuotiaita valittiin eduskuntaan kaksi (viime vaaleissa 6, sitä edellisissä 12). Yli 60-vuotiaiden osuus tuplaantui, ja eläkeläissegmenttiä edustaa 32 kansanedustajaa. Joku selitti ikäjakoa Suomen väestön ikärakenteella. Silti väitän, että näin ei kuuluisi olla, kehityssuunnat ovat shokeeraavia. Tietysti on dynaamisesti ajattelevia ikääntyviä ja ikääntyneitä kansalaisia, ikäluokkien sisällä on isot erot. Aatos Erkko esimerkiksi on eläkkeellä saanut havaita olevansa oppositiossa suuromistamaansa lehteä (HS) vastaan. Toivottavasti tämä ei koske vain Nato-kysymystä. Lisää tällaisia Aatoksia.

Nuorten eri ryhmittymiä ja niiden yksilöitä ei näissä vaaleissa sitten huvittanut äänestää. Koska en ole politologi, ennakoin Sami Borgin tulevan vaaliosallistumistutkimuksen tuloksia. Nuorten äänestysprosentti laskee alle 50:n. Se tulee heittämään paljonkin Kari Paakkunaisen ennusteesta Sukupolvipolitiikka-kirjassamme.

Myös itse paasailin tuon kirjan yhteisartikkelissa Karin kanssa nuorten uudesta poliittisuudesta ja pinnanalaisesta kuplinnasta, kriittisyydestä. Onko noloa muistella sloganiamme nuorison edustajille: Valloittakaa edes keskisuuri puolue? Voisiko keksiä epätodennäköisempää toimintaa nuorten kannalta? Ei tämä (1970-luvun) ehdotus ole peräisin ainakaan nuorten elämästä ja toiveista.

Ilmoittaudunkin nuorisotutkijaksi, joka tunnistaa ja tunnustaa nuorten enemmistön epäpoliittisuuden ja ainakin vaalipassiivisuuden. Eikä minun tarvitse ammattini vuoksi enää selitellä nuorten passiivisuutta uinuvaksi aktiivisuudeksi ja joksikin muuksi nuorten omaksi politiikaksi tai subversiiviseksi, tulemisensa prosessissa olevaksi nuorten omaksi alapolitiikaksi. Vai mitä ne meidän teoreettiset riskiyhteiskunnan konstruktiot olivatkaan? Jälleen ajoi todellisuus retoriikkaan viehtyneiden (?) teoreetikkojen ohi. Vaalipassiivisia mitkä vaalipassiivisia.

Vaalien synnyttämä uusi eduskuntapaikkojen ilmaisema poliittinen jako on tärkeä tulos. Se tulee realisoimaan porvarihallituksen Suomeen. On kuitenkin poliittisesti epäkorrektia käyttää porvarihallituksesta nimitystä porvarihallitus, koska etenkin Vihreät voivat loukkaantua entisten aikojen todellisuutta ikävästi muistuttavasta kategoriateosta. Jossain sanottiin, että se tulee olemaan mustelma-hallitus. Silloin ei ajatella edustaja Jaskarin kasvovinjettiä taannoisessa Seiska-lehden kannessa. Sen sijaan ajatellaan, että edustettuina ovat kaikki mustelman värit: sininen, keltainen ja vihreä. Tätä nimitystä aion viljellä retoriikassani (PMH, porvarien mustelmahallitus).

On myös sanottu, että ei se mitään vaikka tulos oli musertava vasemmiston kannalta. Koska vasemmisto-oikeisto -akseli on eilistä ja isot puolueet kantavat sisällään radikaalinsa ja konservatiivinsa. Jako ei mene puolueiden välillä vaan niiden sisällä. Jäänkin odottamaan, milloin vaalien tuloslaskennassa tämä otetaan huomioon taulukkotasolla. Myös vaalien välisissä galluptutkimuksissa tämän seikan tulisi näkyä.

Sanottu osuu sikäli minuun, että menin pyydettynä kannattamaan Voima-lehden mainoksessa Wahlgrenin Thomia (SDP). Olin höperehtinyt jotain, että Thomilla on annettavaa uudessa hegemoniassa. Varmasti olisi, mutta uusi hegemonia nyt vaan on kauempana kuin kukaan tajuaakaan. JP Roos kritisoi ennen vaaleja tukeani Thomille epostissaan minulle (miten voinkaan kannattaa demaria). Vastasin, että ei Thomi ole demari vaan ?vain? SDP:n jäsen. Kerroin myös Roosille, että itse olin jo pitkään kaavaillut liittymistä Kepuun. Olin jubaillut teemasta Laura Kolben (kesk.) kanssa Vesa Maurialan väitöskaronkassa keväällä 2005. Perustelu menee niin, että on kannatettavaa, kun akateemiset ihmiset, mahdolliset ?intellektuellit? osoittavat mahdollisen yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa osallistumalla puoluetoimintaan demokratian eri elimissä. Kyllä kepuun ja kokoomukseenkin radikaaleja mahtuu. Eri asia varmaan on, tarvitaanko heitä siellä. Ja ihan oma kysymyksensä on se, mitä radikaalius ylipäätään tänään tarkoittaa.

Eduskuntavaalien tulos oli tärkeä myös siinä mielessä, että nyt valittiin ennätysmäärä naisia kansanedustajiksi. Punninnen tämän faktan merkitystä myöhemmissä blogeissani.

Pitää mainita myös tuloksen se piirre, että äänestämättömien osuus oli ennätyksellisen suuri. Miltei 33 prosenttia äänioikeutetuista jätti äänestämättä. Presidentti Halonen kiinnitti tähän huomiota eduskunnan avajaispuheessaan, muilta osin poliittinen eliitti ei juurikaan ole sen seikan merkitystä pohtinut.

Perusselitykseni sille, että 67 % viitsii uurnille, on mediapolitiikka ja politiikan popkulttuuristuminen. Kirjoitin tästä julkisuuden rakennemuutosta seuranneesta poliittisen keskusteluavaruuden tilasta plokissani 17.10.2006 Kansalainen vaikuttajana II: politiikan popkulttuuristuminen. Tältä osin teoria toimi - saimme todistaa eduskunnan historian epäpoliittisimpia vaaleja. Puolueilla ei sinänsä enää ole tekemistä politiikan vaan markkinoinnin kanssa.

Saanen lopuksi ennakoida PMH:n (porvarien mustelmahallituksen) tulevaa linjaa. Perintövero poistetaan, koska se lisää talouden dynaamisuutta ja omaisuuseroja. Pääkaupunkiseutu saa Pekka Himasen kannattaman ja Raimo Sailaksen työryhmän esittämän huippuyliopiston, koska sellainen on innovaatiopolitiikan listalla numero yksi. Voi myös olla, että Reijo Vihkon esitys sektoritutkimuksen organisoinniksi tilaaja-tuottajamallin mukaisesti toteutetaan. Se tarkoittaa kaiken kaavailun mukaan myös Nuorisotutkimusverkoston alasajoa. Innovaatiopolitiikka on kokoomuslaista koulutuspolitiikkaa par exellance. (Olisiko siihen puolueeseen tilausta parille radikaalille? Roos: mene sinä.). Tulevassa puolustuspoliittisessa selonteossa esitetään Natoon liittymistä. Myös kuudes ydinvoimala tulee saamaan perustamisluvan, sorry de gröna! Muilta osin hallituksen linja on kuin kaikkien hallitusten vuodesta 1987 lähtien (Holkerin, Ahon, Lipposen I ja II, Vanhasen I). Lapsi- ja nuorisopolitiikan politiikkaohjelma tulee olemaan nuorisotoimialan kannalta hallituksen agendan ilahduttavin asia.

Rakas lukija, sinuahan on jäljellä enää yksi. Tämä oli viimeinen plokini. Timo Soini käyttää jostain syystä samaa nimitystä nettikirjoituksilleen. En tiedä, onko hän purjehtijoita ja tietää plokin merellisen merkitysyhteyden. Sama se. Itse puhun tästä lähtien reilusti blogeista ja aion kirjoittaa niitä vastakin. Jos toimitus suo. (Toimitus vastaa, että suohan se. Ihan vaikka useamminkin saa kirjoittaa! :)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Perkele osa 2

Viimeistä edellinen plokini käsitteli juoksujeni suoritustasoa. Koska unohtelen tallentaa kirjoituksiani ennen tiedostojen sulkemista, positiivinen loppuhuipennus oli jäänyt tiedostosta pois. Tätä kirjoitan Lammilla, Helsingin yliopiston biologisella asemalla, jossa olen hiihtolomakansalaisena. Siksi en tarkkaan tiedä mitä loppuhuipentumassa oli.

Joka tapauksessa voin väittää, että juoksijana suuntani on kaikesta huolimatta hyvä. Vaikka syksyllä kertyi odotettua vähemmän kilometrejä juoksuvihkoon, pohja on luotu tulevien aikojen hyville ponnistuksille. Säännöllisyys on palannut kuntoiluuni, kertyihän syksyllä kuitenkin yli 50 lenkkiä plakkariin. Lokakuun 14:s vedin 10 kilometrin testijuoksun aikaan 46.14. Ja tammikuiset sunnuntailenkit Riehunkankaan Riston kanssa antavat odottaa hyvien käytäntöjen paluuta ainakin kahden patuikäisen miehen harrasteisiin. Sunnuntaisin, jos olemme Helsingissä, vedämme joko pätkän, se on 18 km, tai pitkän, se on 21 km, lenkin. Tämä on 15 vuoden mittainen tapa. Tehtävänä on juosta taival sikahitaasti, 6.00-6.30 kilometrivauhtia. Ja jos maratoni häämöttää lähiaikoina, vedämme treenin loppukuudenneksessa 15 minuutin intervallin niin sanotusti täysillä. Olemme vetäneet tänä vuonna jo neljänä sunnuntaina 14 km lenkkejä; määrällinen hyppy kohti 18 kilsan pätkää antaa jo odottaa itseään. Kaiken tämän seassa teimme Pajun Petrin kanssa korkean paikan leirin tammikuisen Smolenicen eläkeläisseminaarin yhteydessä. Tarkkaavainen blogiemme lukija on voinut huomata viitteen tähän sessioon myös Petrin mainioissa Vantaa/Nissan-blogiproosassa.

Mutta miksi reilusti keski-ikäinen mies juoksee? Tässä en ajattele Petriä, joka on nelikymppisenä vasta nuori keski-ikäinen, vaan Riehunkankaan Ristoa ja minua. Toinen täyttää 57 ja toinen 54 huhtikuussa. Juokseminen on tapa muokata ikäänsä. Juokseminen on myös tapa todeta todellinen ikänsä ja rajansa.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Sukupolvipolitiikka ja Norsututkimusseura

Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Nuorisotutkimusverkosto julkaisivat viime viikolla Kari Paakkunaisen kipparoiman vaalitutkimuksen. Työ on huolella ja rasakasti tehty. Artikkelikoosteena se tarjoaa monipuolisen välineen eduskuntavaalien tarkastelemiseksi nuorten ja vanhempien ikäluokkien kysymysten areenana. En toista tässä tutkimuksen tuloksia, mutta haluan alleviivata sukupolvikuviota. Julkaisun useassa artikkelissa tulee esiin nuorten ikäluokkien - nuoren sukupolven - kritiikki vallitsevaa politiikan teon tapaa ja sisältöä kohtaan.

Jälleen saan ällistyä. Tällä kertaa siitä, kuinka köykäisesti tiedotusjulkisuus otti vastaan julkaisun. Tavanomaisesti nuorisotutkimus saa helpostikin isot otsikot. Ei tarvitse kuin tehdä hyvä tiedote vähän mojovemmasta gradusta, jossa 25 teemahaastattelun pohjalta päätellään "nuorison", tämän yhteiskunnallisen seismografin, tilasta jotain shokeeraavaa.

Tietysti Paakkunaista haastateltiin moneenkin paikkaan, varsinkin sähköisissä viestimissä. Mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat kuittasi vaalikirjamme yhden palstan 10 cm:n spädällä, vaikka ainekset olisivat olleet hurjaankin sukupolvirevittelyyn. Hesari raportoi määrällisessä katsannossa julkaisujamme yleensä oikein hyvin. Oma stoorinsa tietysti on se, että ne eivät aina siellä sanomatalossa osaa erottaa lafkaamme muista alan toimijoista. Ainakaan kaikki. Hesarin uutisissa Nuorisotutkimusverkosto on ollut ainakin nuorisotutkimuksen keskus, Nuorisotutkimuskeskus, nuorisokeskus ja Allianssin tutkimussäätiö. Paras oli tämä: Nuorisotutkimusseurue. Matka ei välttämättä ole pitkä sen joensuulaisen huonokuuloisen (?) VR:n lippuluukkurouvan muotoiluun, joka asemahallin kohinassa väitti seminaariimme matkustavalle tutkijalle, että tämä huijaa. Ei hänen sopimuslippuluetteloistaan löydy mitään Norsututkimuksen Seuraa (po. Nuorisotutkimusseura ry. joka siis hallinnoi Nuorisotutkimusverkostoa).

Totta kai on mahdollista, että nimibrändäyksemme on mennyt pieleen ja että omissa tiedotteissamme on kohinaa. Mutta vähänkin viitseliäs lehtimies tai lehtinainen tai toimittaja tai journalisti tai tiedottaja kyllä löytää edustamani organisaation nettisivustoilta nimeämme koskevat faktat. Ja toimittajathat ovat faktamaailman ammattilaisia, kaikki tyynni. Vai ovatko?

Miksi vaalikirja sitten vain vilahti julkisuudessa? Menikö tiedotus kenties pieleen? Eikö tutkimusta osattu tarjoilla toimittajille tarpeeksi terävässä muodossa? Miksi sukupolviasetelma ei kelvannut? Jos lähtee salaliittoteorian tielle, niin voi arvailla, että kirjan otsikko on liian lähellä Osku Pajamäen julistamaa teemaa: Pajamäki on pajattanut sukupolvisotaansa yli vuoden päivät. Osku on demarien ehdokas Helsingissä ja koettaa vihdoin ponnistaa sukupolven teemoin kansanedustajaksi.

Sitä saa mitä tilaa. Se on raikas ilmaisu ja viittaa tässä yhteydessä verkoston nuorisotutkimuksen ominaislaatuun. Meillä on slogani luonnehtimassa väsäyksemme laatua: nuorisopoliittisesti relevantti tutkimus. Sillä erottaudumme epäkriittisestä akateemisesta käsiteonaniasta ja toisaalta lattapäisestä knowledge managementista. Tämä ohjelmajulistus heittää monet tutkijamme läheiseen yhteistyöhön opetusministeriön nuorisoyksikön ja myös Nuorisoasiain neuvottelukunnan kanssa. Ja kytköksen takia tiedotteet tulevat poliittisen harkinnan kohteeksi vaalien alla. Ehkä tutkijoilla on aihetta skarpata itsenäisyyttään tiedottamisen suhteen.

Niin tai näin. Varmaa on, että itse asia, sukupolvipolitiikka, ei katoa näistä yhteyksistä. Opetusministeriö on asettanut työryhmän valmistelemaan lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaa. Valmistelun muuan foorumi on Otakantaa.fi. Siellä viritellään keskustelua seuraavan kysymyspatterin avulla:

1. Mikä on lasten ja nuorten todellinen tilanne arjessa? 2. Kuinka lisäämme lasten ja nuorten hyvinvointia ja toisaalta vähennämme pahoinvointia? 3. Kuinka lisäämme yksilöiden hyvinvointia yhteisöllisyyteen panostamalla? Mitä on sukupolvipolitiikka?

Sukupolvipolitiikka?!

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Perkele

Pakko kirota. Jäin kiinni hölösuisuudestani. Uhoilin syksyllä nousevan juoksukuntoisuuteni nimissä. Myllyniemen Sami - tuttavallisesti Sammy - muistutti 7.2.2007 kirjoituksestani seuraavalla tavalla.

Moro, pari nettipoimintaa:

Hoikkalan ploki 8 / 06:
Tästä alkaa uusi elämä. Tavoite on 3-4 liikuntasessiota (min 30 minsaa ja hikeen) viikossa. Ja sen kautta tavoite palata säännölliseen juoksurytmiin. Päästäkseni jälleen maratonille, Tukholma 07, aikahaarukkaan 3.30-3.49. toivottavasti hartia- ja lonkkakolotus ei estä juoksijapolon hyvää pyrkimystä.

Tukholman maratonin ilmoittautumistilanne:

Number of entries
By 5 February 15.813 runners had entered the 2007 Stockholm Marathon.By 5 February last year the number of entries was 11.192.The 29th Stockholm Marathon will be run on Saturday 9 June 2007. A maximum of 17.500 entries will be accepted. For the 2006 marathon 17.249 entries were accepted. The entries had to be closed eleven weeks before race day.

The actual number of entries is updated every Monday.

Eli 1 + 1... kisakoneeseen mahtuminen alkaa olla päivistä kiinni...

Sami

Ilmoittautuminen Tukholman maratonille meni kiinni 10.2.2007. En ole ilmoittautuneiden joukossa. Pieni selonteko on paikallaan. Valehtelisin, jos väittäisin, että sydämeni vuotaa verta, kun en pääse tapaamaan heimoni lajitovereita kesäkuisessa Tukholmassa.

Tavoitteeni juosta 3-4 kertaa viikossa toteutui ainakin osittain. Elokuussa ehdin juosta viisi kertaa. Syyskuussa kävin 15 kertaa lenkillä, lokakuussa oli 12 lenkkiä, marras- ja joulukuussa kumpaisenakin 11 lenkkiä, tammikuussa (07) olin lenkillä 10 kertaa. Seassa oli myös useita sauvakävelysessioita. Matkaa taitoin noilla juoksuilla yhteensä 398 km. Omassa juoksuhistoriassani se on surkea tulos. Juoksemisen säännöllisyyteen olen kyllä päässyt kiinni, mutta määrä ja vauhti eivät tyydytä vaativaa sisäistä juoksijaani. Tällaisella otteella en alita neljän tunnin maratonin aikaa. Sisäinen juoksijani ei siis ole vieläkään kypsynyt uuteen rentoon ja nautiskelevaan, elämyksiä noukkivan ajanviettoon juoksemalla, missä ei ole minkään valtakunnan väliä, millaisen ajan maratonilla saa.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Jorma Ollila

Jorma Ollila

Nokian ex-pomo on antanut monta kommentin aihetta "ahkerille" plokikirjoittajille viime elokuusta lähtien. Viime syksynä ehdin ällistellä jossain sivulauseessa Ollilan postmodernia halua elämäntapasääntelyyn, kun hän oli ottanut esiin presidentin jossain seminaarissa nuorten miesten ylipainon ja huonon kunnon. Sitä en kerinnyt taivastelemaan, kun hän vuoden lopussa kertoi, että hänen mielestään naiset ovat miehiä paremmin koulutettuina näitä fiksumpia ja joutaisivat myös entistä enemmän omien organisaatioidensa johtajiksi. Jos Ollila olisi tehnyt käännöksensä varhemmin, ehkä Nokian pomona olisi nyt Kallasvuon asemesta Sari Baldauf. Ei pöllömpi idea. Mutta eroaako naisbisneys perimmiltään miesbisneyksestä? En ole varma.

Tuorein Jorma Ollila -äimistelyni liittyy Ollilan ympäristötietoisuuteen. Sunnuntai-HS esitteli taannoin (28.1.2007) Shellin johtokunnan puheenjohtajan verraten radikaaleja ympäristökantoja. Mies ei usko pätkääkään ydinvoimaan. Se on reipas veto kaikkien suomalaisten ydinmiesten ja ydinnaisten suuntaan.

"Ollilan mielestä tärkein keino vähentää hiilidioksidipäästöjä on energiatehokkuuden kaksinkertaistaminen eikä ydinvoima. "Ilmastonmuutos on niin mutkikas ongelma, että täytyy kokeilla erilaisia tapoja vaikuttaa asenteisiin. Rohkaisisin aika radikaaleihinkin keinoihin."

Ollilalla näytti olevan tuon haastattelun mukaan herkkyyttä jopa vapaaehtoiselle lentomaksulle ja jubaili jopa Maan ystävistä. Mutta espoolaisena (?) Ollila ei vaatinut tietulleja Länsiväylälle, eikä erikoismaksuja saastuttaville moottoripyörille. Se vasta olisi ollut miehen puhetta.

Köyhän miehen postmarxilaisesta tulkintakehikosta käsin voisi yrittää selittää Ollilan herkkyyttä ympäristöteemoille. Shell on merkittävä toimija tuulivoimaloiden toimialalla ja siis kilpailee ydinvoimateollisuuden kanssa. Yhdysvalloissa kuulemma vakuutusyhtiöt ovat herkkiä ilmastonmuutokselle, hirmumyrskyt tuottavat paljon korvattavaa ja yhtiöiden kate hiipuu siksi.

Niin tai näin. Lisää tämmöisiä Jorma Olliloita. Moinen Citizen Ollila tekee hyvää ydinvoima- pölkkypäille, jotka kuvittelevat että ydinvoima on se kokonaisratkaisu, jolla energiakiipeli ratkaistaan muka kertalaakista.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Mikä on Blook?

Jos puhun blogeista plokeina, täytyisikö minun puhua blook-kirjoista plookeina? Nuorisotyötä on tehtävä (Notti) -julkaisumme on sijainnut netissä Kommentti-sivuistolla jo marraskuun alusta lähtien. Mutta onko se blook-kirjallisuutta vai vain sen esiaste?

Kaikkihan tietävät blookit (englanniksi blook). Helsingin Sanomissa oli Jari Paavonheimon valaiseva juttu "Blook -kirjallisuus tulee" viime elokuussa (19.8.2006, C3). Paavonheimo esitti, että blook-kirja perustuu johonkin blogiin tai netissä julkaistulle kirjalle. Nuorisotutkimusverkosto valmisti taannoin Prekaariruoska-nettijulkaisun. Jos siitä olisi painettu kirja, se olisi eräänlainen blook-kirja. Kirjamarkkinoilla alkaa tällaisia hybridejä vilahdella, mutta ei niitä liiaksi ole. Tänään kuulin eläkeläisten Yle-kanavalta ensimmäisestä tekstiviestiromaanista. Blook-käsitteellä on kuvattu myös luvuittain verkossa julkaistavia teoksia. Idean ponnevoima tuntuu olevan se, että blook on jotain uutta painettuna kirjana verrattuna nettiversioonsa.

Kolmenkymmenen kirjoittajan Notti-kirjamme ei voi olla blogiin perustuva, koska se käynnistettiin tavanomaisin tavoin, tosin keskimääräistä uuraammin. Oli suunnittelupalaveri, kaksi kirjoittajaseminaaria, keskittynyttä sähellystä Mikkelin Tuhti-seminaarissa. On ollut myös opiskelijakäsittelyjä oppilaitoksissa. Kirjan toimitusprosessissa on ollut piirteitä, jotka istuvat suoraan ajatukseen blookeista. Kirjan nettiversio on ollut aika robusti. Artikkeleita ei ole kustannustoimitettu eikä tekstejä pantu esille taitettuna.

Tekstejä on kommentoitu Kommentti-sivustoilla vaikka mistään vyörystä ei tietenkään ole kyse. Nuorisotoimialan kenttä muodostaa oman pienoisjulkisuutensa. Verkkotekstien tai verkkoversioiden lukijoiden palautteet ovat saaneet mahdollisuuden sävyttää tekstejä, jotka parhaillaan palautuvat viimeisinä versioina kirjoittajiltaan. Seuraava vaihe on kustannustoimitus, taitto, painatus ja julkaiseminen vielä tämän vuoden keväällä.

Olen varma että tulos on aito blook. Paavonheimon sanoin: ?Onnistunut blook ei olekaan verkkoteksti siirrettynä suoraan paperille, vaan se on toimitettu ja saanut ehkä sävyjä lukijoiden palautteesta.?

Blook tarjoaa myös mahdollisuuden pamauttaa koko tutkimusprosessi verkkoon. Myös sellaisen tulemme näkemään Nuorisotutkimusverkostossa. Mikko Salasuon pääkaupunkiseudun nuorisotyötä koskeva hanke on tällainen. Ehkä minun täytyy ruveta puhumaan plookeista.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Mikä on pylpyrä?

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että nimitän näitä nettikirjoituksiani sitkeästi plokeiksi. En ole tahtonut samaistua nettisukupolvien, siis vuosien 1970 jälkeen syntyneiden tieto- ja viihdeyhteiskunnan kansalaisten, viestintätaitureiden, hienostuneeseen tapaan puhua kauniisti blogeista. Ploki on minulle tarkoittanut omia köyhän - ja jo aikoja sitten kypsyneen - miehen epäsäännöllisesti ilmestyviä nettikirjoituksiani. Blogi aukeaa vuorovaikutteisuuden fantastiseen dialogimaailmaan. Ploki jupisee monologioitaan melkein itsekseen. Plokin kirjoittaja on onnellinen, jos tietää, että näitä juttuja lukee vaikka vain kolme ihmistä. Todellinen blogihai vaipuisi epätoivoon noin niukan vastakaiun paisteessa. Koska tietäisikö hän silloin olevansa olemassa? Lisäksi ploki oikeuttaa kirjoittamaan ja tekemään "postauksia" - menikö oikein? - vaikkapa kahden kuukauden välein ilman että kukaan erottaa kirjoittajan tästä virasta. (Oletko ihan varma, kysyy plokiasi päivittävä Kommentin verkkotoimittaja? :):)

Selvittäessäni netistä, missä sijaitsee Provianttimakasiini Helsingissä, törmäsin täysin yllättävästi plokiin eräässä merimiessanaston listassa. Siinä ilmoitettiin, että ploki tarkoittaa pylpyrää! Täysin uutta tietoa minulle. Yliopistoihmisille pylpyrä kuulemma tarkoittaa kalvon (vrt. yliolanheitin) pistemäistä mustepinttymää. En osaa sanoa, onko Power Point -dioissa pylpyröitä. Meri-ihmisille pylpyrä tarkoittaa väkipyörää.

Yllättävästi pylpyrä ilmaantui eteeni myös moniammatillisessa yhteydessä. Erään selonteon mukaan Kotkassa perustettiin 10 vuotta sitten työryhmä, jonka tarkoituksena oli selkiyttää riittävän vanhemmuuden käsitettä ja kriteerejä. Työryhmän tehtävänä oli kehittää uusi työväline, jota voitaisiin käyttää apuna arvioitaessa riittävän hyvää vanhemmuutta. Uuden apuvälineen toivottiin yhdistävän eri ammattialojen näkemyksiä vanhemmuuden peruskriteereistä ja helpottavan yhteistä arviointia. Tuon työryhmän aikaansaannoksena syntyi Pylpyrä, riittävän hyvän vanhemmuuden ja turvatun lapsuuden perusedellytysten arviointimittari. Kerrassaan huimaa. Pylpyrä viittaa ympyräkuvioon, johon tehty arviointi voidaan tiivistää. Arvioinnin tulosta voidaan havainnollistaa graafisella kuvauksella perheen ja lapsen tilanteesta. Nämä luonnehdinnat imaisin Stakesin sivuistolta. Kerron myös, että tämä Pylpyrä on Kirsi Alila-Paunosen ja Mikko Vänttisen kehittämä sosiaalityön työmenetelmä.

Autoilusegmentin heimoedustajille pylpyrä on väline, joka tuplaa vinssin vetotehon. Se on siis väkipyörä, joka voidaan kiinnittää esimerkiksi puuhun, jolloin kierrättämällä vinssin vaijeri pylpyrän kautta takaisin autoon, saadaan vinssin vetovoima tuplattua. Kuten kaikki lukijani tietävät, se on vakiovaruste vaikkapa Sisu XA-180:ssa ja A-45:ssa?

Näyttää siltä, että insinöörilandiassa ploki ja pylpyrä tarkoittavat akselilla pyörivä pyörää, jonka kehällä on uurre köyttä tai vaijeria varten. Omaksumani tapa nimittää nettikirjoituksiani plokeiksi on kaukana tavanomaisista ploki-termin merkitystiivistymistä. Ehkä se tarjoaa tahatonta kielikuvan väreilyä kaiken tässä kirjoittamani ylle. Hannu Raittila kirjoittaa rakentamisen ja minusta sen kautta insinöörikielen poetiikasta teoksessaan Kirjailijaelämää. Hän veistelee pitkät rivit moottoritermistä yläkuolokohta. Siunattu on kielemme rikkaus.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Sumea ensemble

Kirjoitin viime vuonna jossain plokissani nuorisotutkimuksen määritelmistä. Ehdotin, että nuorisotutkimus tarkoittaa nuoria koskevaa tutkimusta ties millä tieteenalalla ja tutkimussuuntauksen sisällä. Sain ainakin kommentin, että lisää murrosikä ja sosiobiologiaa. Itse huomasin että päihdetutkimus puuttui listauksesta. Niin puuttuu myös hoitotiede ja sosiaalityön tutkimus. Helppo lisätä nuo kaikki listaan.

Larissa Shvets, sosiologikollega Petroskoista määritteli syyskuisessa (2006) Petroskoin nuorisotutkimuskonferenssissa venäläisen nuorisotutkimuksen jotenkin näin: Contemporary russian sociology of youth research is a multiparadigm discipline orientated to complex research combing quantitative and quantitative methods including other interdisciplinary projects in Russia. Eli että nuorisososiologian sisällä on eräänlainen monitieteinen, moniteoriainen ja moniotteinen mylly, josta muodostuu disipliini, siis kiteytynyt tieteenala. Kiteytynyt? Tarkoittanee ainakin yliopistollisia oppituoleja sekä muita niihin liittyviä heimomenoja.

Suomessa ei ole nuorisotutkimuksen tieteenalaa, vaikka täällä on esimerkiksi tieteenala nimeltään hoitotiede. Sen sijaan Suomessa tutkitaan nuoria vireästi. Niin vireästi, että vastasin kollega Larissalle mainitussa Petroskoin konferenssissa muistiinpanojeni mukaan seuraavasti (tosin hävettää tämä nationalistinen paatos, mutta kumminkin): In Finland we have a dimmy and foggy collection of approaches - theories, methodologies, concepts, practices of research - which form a interdisciplinary or transdisciplinary space and field of youth research, an entire ensemble of approaches with a searching spirit. Tästä siis tämän jutun otsikko - sumea ensemble.

Vesa Puuronen on tuoreimmassa Nuorisotutkimus-kirjassaan (Vastapaino 2006) jollain tavoin huolissaan Nuorisotutkimusverkoston instituutioluonteesta. Hänestä on valitettavaa, että massiivisin suomalaisen nuorisotutkimuksen tutkimuspanostus on peräisin Opetusministeriön nuorisoyksiköstä. Emme muka kykene tekemään riippumatonta, itsenäistä ja kriittistä nuorisotutkimusta. Noinkohan on?

En juurikaan halaja sumeaa orkesteriamme - vai pitäisikö sanoa sumussa soittavaa orkesteriamme - tieteenalaksi, juvenologiaksi, nuorisologiaksi, nuorisotieteeksi. Mikä olisi sen kohde ja aito tiedeperusta? Luonnehtivatko sitä vain sille itselleen ominaiset menetelmät? Mihin yliopistoon se sijoitettaisiin? Ja suoraan sanoen, yliopistot eivät juurikaan tänään houkuttele. Vireys, verevyys ja rakentava kriittisyys kukkii muualla. Vai kukkiiko?

Onko nuorisoikäisiin kohdistuva hoitotieteen toiminto nuorisotutkimuksen alaa? On jos nuorisotutkimus määritellään laajasti. Hullunkurista. Päädyn ristiriitaan. Nuorisotutkimuksen määritteleminen laajasti - että se tarkoittaa kaikkea, monitieteistä nuoriin kohdistuvaa eri tutkimussuuntausten muodostamaa kokonaisuutta - laittaa määrittelijänsä löysään tunnelmaan. Sen sijaan että se asettaisi määrittelijänsä terävänä todellisuuden äärelle. Olisiko nuorisotutkimuksella sittenkin positiivinen ja vain sille ominainen ytimensä?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kuoleman suudelma

Elämäntyylilehti miehille? Sillä saralla viimeisin yrittäjä on Veli-lehti, joka on eräänlainen Trendi-lehti nuorille miehille. Siis alle 24-vuotiaille, mutta yli 14-vuotiaille (?). Salasuon Mikko kutsuu sitä nuorten miesten Imageksi. Hohhoijaa.

Millaisen tulevaisuuden voi veikata Velille (ei siis Vellille)? Kaikki yritelmät viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden sisällä saada miesten elämäntyylilehti kannattamaan Suomessa ovat menneet mönkään. MG (Miesten Gloria), Slitz, Men's Health (på finska), SK Mies (Suomen Kuivalehti Mies), nämä kaikki ovat kaatuneet. En jaksa uskoa Veliinkään. Suomalainen (nuori)mies ei ole sillä tavalla siviloitunut, että moinen tuote eläisi pysyvästi aikakausilehtien markkinoilla. Eivätkä naiset jaksa lukea kampaamossa/parturissa Velin tyyppistä journalismia. Sitä paitsi neomarxilaisittain voisi väittää, että nuoret miehet ovat niin köyhiä, etteivät heidän varansa riitä elämäntyylikikkailulehtien ostamiseen.

Mutta antakaa Sedän neuvoa. (Ja setä ei tässä tarkoita Valvomon Setää "joka tahtoo tanssia".) Älkää pyytäkö minulta kolumnia. Minulla on nimittäin ollut kytkös sekä Men's Healthiin että SK Mies -lehteen. Men's Healthiin kirjotin kolumneja. Osallistuin SK Miehen kustantajan järjestämään aivoriihipölötykseen lehden suunnitteluvaiheessa. Johtopäätös: varma sauma saada lehtensä kumoon on pyytää Hoikkala mukaan. Hypoteesi on verifioitu aiemminkin. Kirjoitin ensimmäisen virallisen lehtikolumnini vuonna 1981 vasemmistolaiseen Näköpiiri-lehteen. Se oli takasivun viimeinen artikkeli. Sen jälkeen lehti ei ilmestynyt. 1990-luvulla, lienee vuonna 1991, kirjoitin kourallisen kolumneja Uuteen Suomeen. Nurin meni sekin.

Seuraavaksi kirjoitin Annaan 1992. Tuo julkaisu tosin jatkaa vielä eloaan. Mutta se olikin vain neljän kolumnin kokeilu. Graafikko ei pitänyt meikäläisen naamasta tai päälaesta. Palstan päässä oleva kuva päästäni oli katkaistu otsan kohdalta, heti kulmakarvojen jälkeen. Vasta omaksuttu silloinen kalju-look ei purrut siihen graafikkoon. Ehkä hän oli sukua sille parturittarelle, jonka yritin saada keväällä 1984 ajelemaan pääni klaniksi. Ajattelin tyylitellä ilmavan mieskampauksen neuvoin, siis miljoona vuotta ennen kuin klanista tuli trenditukka ilman epäilyttäviä poliittisia konnotaatioita. Neiti mittaili päätäni ja lausui peilin kautta: ei kannata tuolla pään muodolla.

Annan jälkeen kirjoitin Katso-lehteen. Silloin Katso oli vielä kunniakas TV- ja radiolehti. Kirjoitin kaksi vuotta siihen saakka, kun kustantaja heitti silloisen päätoimittajan pihalle. Mukana meni silloinen kolumnistikunta.

Nykyään Katso on Allerin kustantama, Heli Kettunen on mediakortin mukaan päätoimittaja. Tämä ploki ei ilmesty siinä foorumissa. Pitäisikö tarjota, jos vaikka menisi kumoon sekin laatujulkaisu? Men's Health on jo raportoitu, sinne kirjoittelin vuosituhannen taitteessa. Suomen Kuivalehteen skribailin vuodet 2002 ja 2003.

Setä neuvoo Veliä siksi, että lehden tuoreessa numerossa on iso juttu aktivismista. Olen tullut jopa haastatelluksi, josta kiitos. Vielä suurempi kiitos siitä, että Veli on harvoja julkaisuja, jossa puffataan vastikään valmistunutta Mikko Salasuon toimittamaa Smash ASEM - Kansalaistarkkailu metodina ja pohdiskelun pontimena -verkkojulkaisua. Rakas lukija, pysy ajassa ja ohjaudu seuraavaksi sen tekstin pariin. Setä suosittelee. Tyylillä (?).

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Mitä on nuorisotutkimus?

Parahin lukija, nyt seuraa siivu köyhän miehen wanna be -wikipediaa. Viime elokuussa sain tehtävän hahmotella nuorisotutkimuksen malleja EU:n nuorisopolitiikan toimintayhteydessä. Koetin lähteä matkaan käyttämällä joitain vakiintuneita nuorisotutkimuksen määritelmiä. Sain kuitenkin (jälleen) hämmästyä tehtävän alkumetreillä. Ei osunut silmään efektiivistä nuorisotutkimuksen määritelmää. Zoomasin alan kirjoja hyllystäni, katsoin Puurosen Vesan oppikirjaa, hamusin jopa omia opinnäytteitäni, kävin mitä mainiommassa nuorisotiedon kirjastossa, tein hakuja netissä, googletin, käytin Wikipediaa eri kielillä, kyselin toimistomme käytävillä itseäni tietoviisaammilta. Tuloksetta. Vaikka olen vakuuttunut, että paljon jäi tarkistamatta, hakuni tulos oli oireellinen.

Johtopäätös: puuhaamme alueella, jota ei ole kirkkaasti määritelty. Loukkaannuin, mutta vain hieman, todellisuudelle. Sitten tein sen, mitä pontevan väsääjän tuleekin tehdä moisessa tilanteessa. Kirjoitin nuorisotutkimuksen määritelmän itse. Julkaisen sen tässä paremmaksi muokkauksen toivossa.

Nuorisotutkimus tarkoittaa monitieteistä nuoriin kohdistuvaa eri tutkimussuuntausten muodostamaa kokonaisuutta. Problematiikka on humanistis-yhteiskuntatieteellinen unohtamatta liikunta- ja terveystieteen sekä kansanterveystieteen eri otteita. Tavanomaisesti nuorisotutkimus asettuu perinteisten yliopistollisten tieteenalojen kuten sosiologian, politologian, kasvatustieteen, historian, psykologian, antropologian, kielitieteen, sosiaalipedagogiikan ja kriminologian yhteyteen, tai hiljan kehkeytyneiden uusien alojen, kuten kulttuurintutkimuksen, gender-tutkimuksen, kulutustutkimuksen, monikulttuurisuuden ja etnisten suhteiden tutkimuksen, mediatutkimuksen, kriittisen pedagogiikan, kansalaistoiminnan tutkimuksen (citizenship studies) ja evaluaatiotutkimuksen puitteisiin.

Nuorisotutkimus muodostaakin dynaamisen monitieteisen eri tutkimussuuntausten kentän eri kohteineen, käytäntöineen ja menetelmineen (tilastolliset ja kvalitatiivisen analyysin keinot). Nuorisotutkimuksen painotukset vaihtelevat eri maissa. Nuorisotutkimuksessa paneudutaan esimerkiksi nuorten elämäntilanteisiin ja sosiaaliseen asemaan eri siirtymissä (transitions), nuoruusvaiheen moninaisiin tapahtumiin, instituutioihin (koulu ja koulutus, perhe, poliittinen järjestelmä ja kansalaistoiminnan instituutiot) ja nuorisokulttuureihin, nuoria koskeviin puhetapoihin, nuorten asenteisiin, orientaatiohin, terveystottumuksiin, nuorten psyykkiseen kasvuun (ja regressioihin), sukupolvien välisiin suhteisiin sekä vuorovaikutuksen rituaaleihin vertaistyhmissä. Nuorilla ja nuoruudella tarkoitetaan pitkää ikäspektriä, noin 12-30 -vuotiaiden ikäluokkia, mikä heijastaa eurooppalaisten aikuistumisväylien kestoa.

Nuorisopoliittisesti relevantti (tai nuorisopoliittisesti sensitiivinen) nuorisotutkimus erottuu tavanomaisesta akateemisesta nuorisotutkimuksesta keskittymällä teemoihin, joihin liittyvät tutkimustulokset ja niiden raportoinnin tapa resonoivat poliittisen päätöksenteon, hallinnon ja kansalaistoiminnan aktoreiden tiedontarpeiden kanssa. Horisontaalisen nuorisopolitiikan yhteydessä tämä tarkoittaa ennen muuta nuorten elinoloja. Suomessa tällainen tutkimus on organisoitu Nuorisotutkimusseura ry.:n yhteydessä toimivan Nuorisotutkimusverkoston kautta.

Vuonna 1999 käynnistetyn Nuorisotutkimusverkoston hankkeet ja tutkimusten aiheet ovat liittyneet institutionaaliseen, siis Suomen hyvinvointivaltiolliseen aikuistumisproblematiikkaan, mutta niin että nuorten arki on pysyvänä näkökulmana mukana. On yhdistetty eurooppalaisen akateemisen nuorisotutkimuksen kaksi keskeistä suuntausta: laadullisin ottein työskentelevä nuorten kulttuureja, ajattelua ja asenteita sekä toimintaa (ml. osallistuminen ja aktiivinen kansalaisuus) koskeva tutkimus sekä isoilla kvantitatiivisilla, tilastollisilla aineistoilla operoiva nuorten työ-, koulutus- ja parisuhdemarkkinoiden siirtymiä tutkiva transition studies -näkökulma. Näin on turvattu sellaisen yleistettävän tiedon tuotanto, mikä ei irtoa nuorten arjesta.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana VII: Syrjäytetyt ihmiset eivät äänestä

Tämän uuvuttavan seitsemän sarjaplokin lopuksi kerron, mitä ajattelin tänään kysymyksestä, miten vähän tai ei juuri lainkaan osallistuvien osallistumista ja vaikuttamista voitaisiin lisätä.

Asian periaatteellisen ulottuvuuden muotoilen seuraavasti. Ei voi olla poliittinen kansalainen, jos sosiaalisen ja taloudellisen kansalaisuuden ehdot eivät ole täyttyneet. Syrjäytetyt ihmiset eivät äänestä, koska heiltä puuttuu kuulumisen ja luottamuksen kokemus sekä emotionaalinen perusta. Alistetut, köyhät ja sekundaarisen aseman eläjät on vaikea aktivoida toimintoihin. Oma teemansa on tietysti se, että ksenofobialla voidaan koota marginaalin ääniä. Osallistuminen virittää kysymyksen täysivaltaisuudesta, jäsenyyden täysistä ehdoista. Voiko olla jonkin yhteisön täysivaltainen jäsen, jos on asemaltaan sekundaarinen? Ei riitä, että nuoret sosiaalistetaan toimijoiksi, kasvatetaan myöhäismodernin eurooppalaisen civic virtuen omaksujiksi, digidemokratian väsääjiksi ja että heille tarjotaan osallistumisen puitteet. Nuoret tarvitsevat tilan, paikan ja kunnollisen yhteiskunnallisen aseman ja niitä vastaavat oikeudet, mutta myös johonkin kuulumisen emotionaalisen kytköksen. Vielä terävämmin asia koskee maahanmuuttajia. Riittääkö maahanmuuttajanuoren formaali jäsenyys hyvinvointivaltiossa kansalaisena toimimisen pontimeksi? Siis että hän pääsee koulutuksen piiriin, oppii suomen kieltä ja saa ehkä jopa töitä. Ei ehkä, jos emotionaalisen integraation ja hyvinvoinnin informaalit ulottuvuudet eivät ole kunnossa. Kiitän Suurpään Leenaa muotoiluista. Tämä tarkoittaa rasismi-kysymystä.

Anu Gretschel on briefannut samansuuntaisesti kirjoittamalla sähköpostiinsa näin:

Itse pidän paljon tärkeämpänä ?nuorten? saamista mukaan lähellä olevan ympäristön ja humaanin ylläpitoon itse toimien: "Monipuolinen vuorovaikutus kaiken lähellä olevan humaanin ja materiaalisen kanssa tekee lapsesta ja nuoresta pätevän, toivotun, tarpeellisen ja vastuutakantavan kanssaeläjän ? hänen itsensäkin mielestä. Lapsi ja nuori kasvavat osaksi yhteisöä ja ympäristöä, eikä sen ulkopuolelle - vain sitä kuluttamaan." (Gretschelin osallisuuden määritelmä, 2006.)

Anu heittää mietittäväksi samassa viestissään, ettei pulma välttämättä ole nuorten osallistumishalukkuudessa vaan jäyhässä aikuisten johtamassa hallintokulttuurissa, kenties Paakkunaisen Karin keski-ikäisten äijäkratiaksi nimetyssä ilmiössä ja käytännössä:

Oman kokemukseni mukaan linja-autonpysäkin penkillä kesän nuokkuneet äänettömät ja kädettömät nuoret ("nuorisotalokin oli kiinni") kiinnostuivat nuorisotalon remppaamisesta ja rakentamaan grillikatoksen uimarannalle (kuorivat jopa tukit itse) kun heitä innostettiin ja aktivoitiin kädestä pitäen luovilla menetelmillä. Innostaminen, aktivointi ja hankkeiden rakentaminen vaan vei kuntaorganisaation nuoriso- ja liikunta- sekä rakennustoimet hengähdyksiin: vei voimat ja resurssit ja kun seuraava kesä tuli, niin nuoret kysyivät, että mitäs nyt rakennetaan ja kukaan ei enää vastannut (väitöskirjan yksi case Gretschel 2002.)

Tässä aivan lopuksi tulisi kirjoittaa digidemokratiasta. Teema vilahteli pitkin sarjaplokin matkaa. Nyt olisi lopettavan hyperbolan paikka. Mutta aika loppui, tila loppui. Ajatus kuitenkin elää seuraavassa kysymyksessä: miksi ei kunnolla ja kaikella vakavuudella paneuduttaisi mahdollisuuteen organisoida nettiäänestäminen valtakunnallisissa vaaleissa? Ja huomaa, jossain edellä ehdotin äänioikeuden ikärajaksi 16 vuotta.

Kiitän briefauksesta ja virikkeistä: Anu Gretschel, Sofia Laine, Kari Paakkunainen, Mikko Salasuo ja Leena Suurpää. Jaksoikohan yksikään seitsemän sarjaploki-kimaran loppuun?

Kansalainen vaikuttajana -sarjaploki ei jatku, ellei yleisö erityisesti pyydä sitä. Muista aiheista kirjoitan kyllä. Tulevaisuudessa.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana VI: Peace One Day ja globaali kansalaisuus

Edellisessä plokissa kuluttajakansalaisuus on kytköksessä myös eettisen kulutuksen ja kestävän kehityksen teemoihin. Kulutusvalinnoillaan ihmiset kommentoivat globaalia taloudellista järjestystä ja sweat shoppien huonoja käytäntöjä. Piintyneimmänkin behavioristisen suuntauksen politologin tulisi nähdä, että politiikka on läsnä, kun nuoret boikotoivat milloin mitäkin epäeettisen tuotantoketjun läpi tuotettua tavaraa. Ruuan ja syömisen poliittisuus on ilmeinen seikka. Voidaan puhua elämänpolitiikasta. On miltei klisee puhua tällaisessa yhteydessä reilusta kaupasta, mutta mainitsemattakaan sitä ei voi olla. Markkinoille on syntynyt kokonainen genre eettisesti virittyneitä tuotteita ja tuoteperheitä, joita erityisesti nuoret suosivat. On ekologisia kasseja sekä vaatteita, voidaan asettaa kysymys jopa eettisistä farkuista ja reilusta matkailuista (vapaaehtoinen matkavero).

Tietysti kuluttamisen poliittisuutta voi epäillä. Eihän maailmaa voi parantaa yksin ostamalla. Tarvitaan instituutioissa toimimista, tarvitaan talouspolitiikkaa, tarvitaan valtioiden välisiä sopimuksia. Tämä tarkoittaa tylsää vääntöä, tylsää politiikkaa, tylsää kokouskansalaisuutta. Mutta se on välttämätöntä rakenteiden muuttamiseksi. Tähän nuorisojärjestöt ovat omiaan sosiaalistaessaan toiminnoissaan nuoria päättäjiä. Silti teema - vaikuttaminen ostamalla - on polttavan tärkeä, koska se johtaa kestävän kehityksen näkökulmaan. Tärkeä se myös siksi, että sen kautta voimme mieltää kulutuksen ja kansalaisuuden suhteessa toisiinsa - arjen valinnoilla on etiikkansa ja kullakin meillä vastuumme ylettömän kuluttamisen seurauksista.

Teema voi johtaa ajattelemaan myös nykykehityksen kestämättömyyttä. Samalla kytken kuluttajakansalaisuuden globaaliin kansalaisuuteen. Maailma tila 2006 -raportti kuvaa nykyasetelmaa, jossa Intia ja Kiina alkavat olla globaaleja mahtivaltioita. Niihin kehittyy yhä kasvava kuluttava keskiluokka, joka tottumuksiltaan muistuttaa länsimaiden lajikumppaneiden elämää. Tämä yhtälö on mahdoton. Kasvun rajat tulevat vastaan. Tämä virittääkin kiintoisan kysymyksen, kenellä oikein on oikeus länsimaiseen yltäkylläisyysyhteiskuntaan, millä oikeudella voimme Euroopassa evätä kiinalaisen talonpojan lapselta jääkaapin, viihde-elektroniikan ja auton. Pohjoisten alueiden kehitystarina ei ole yleistettävissä maailmanlaajuiseksi, globaali yltäkylläisyysyhteiskunta on mahdottomuus. Mitä muuta tämä voi tarkoittaa kuin resurssien oikeudenmukaisempaa jakoa maailman mitassa?

Yksi vastaus on: pitää pohtia YK:n roolia globaalin hallinnan välineenä, pitää toimia paikallisesti, globaalisti ja glokaalisti. Idealismille on toimintatilaa ja tilausta. Peace One Day, ex-näyttelijä Jeremy Gilleyn dokumentti (BBC 2004) on hersyvä kertomus siitä, miten asiaansa uskova toimijaväsääjä ("fool or visionary") yrittää saada aikaan jokavuotisen maailmanlaajuisen tulitaukopäivän.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana V: kuluttajakansalaisuus tai äänioikeus 16-vuotiaille

Ei ole järkevää asettaa vastakkain nuorten poliittisen toiminnan eri muotoja, vanhanmallista äänestyskansalaisuutta ja uudentyyppistä toimintaa. Puhumattakaan konventionaalisesta nuorten yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota suomalaisittain voidaan kutsua Allianssi-segmentiksi ja eurooppalaisittain Youth Forum -segmentiksi. Sama koskee kaikkia kekseliäitä osallisuushankkeita, joita on leegio ja joissa kansalaishyveitä istutetaan usein neuvokkaastikin nuorten mentaliteettien perustoiksi.

Puolueiden alhainen arvostus nuorten parissa on edustuksellisen demokratian kannalta ongelma, koska näin syntyy kuilu poliittisen eliitin ja nuorten välille. Toteutuessaan tällainen kuilu vaarantaa koko järjestelmän legitimiteettiä.

Se että nuoret vieroksuvat poliittisia puolueita, ei sinänsä ole mikään nuorisoilmiö. Politiikka ei ole sama asia 2000-luvun globaalin Euroopan mediayhteiskunnissa kuin se sanotaan vaikka 40 vuotta sitten oli. Puolueet toimivat nykyisin eri tavoin. Nykyisin puolueet ovat supistuneet vaalikoneistoiksi, kansalaisyhteiskunnan pumppufunktio on kadonnut, koska myös yhteisöt ovat muuttuneet toimintatavoiltaan. EU on tuonut mukanaan transnationaalin tason niin, että jäsenmaiden kansallisten parlamenttien pelivarat omien politiikkojensa suhteen ovat huveta. Puolueet eivät voi enää tukeutua yhteisöjen kansalaiskeskusteluun ja myös päinvastoin, kansalaiset eivät voi tukeutua puolueisiin. Kansalaiskeskustelujen dynamiikka on muuttunut journalismin viihteellistymisen ja internetin myötä.

Kyse on uudesta julkisuusrakenteesta, jossa mediavaikuttaminen nousee puolueille keskeiseksi. Näin olemme keskellä mielikuvien politiikkaa, puolueet taistelevat näkyvyyden saamisesta tiedotusjulkisuuden eri foorumeilla, myös netissä. Mikään nykypuolue ei voi saada vaaleissa menestystä ilman ammattitaitoista markkinointistrategiaa, siis ilman puolueen aatteen ja siihen perustuvan poliittisen linjan tuotteistusta. Kontakti äänestäjiin luodaan ensi sijassa erilaisilla mediavälitteisillä foorumeilla, mikä korostaa laajalevikkisten tiedotus- ja keskustelukanavien merkitystä. Nämä prosessit myös muokkaavat sisältöjä, politiikka viihteellistyy. Myöhäismodernit tunnekulttuurit ovat läsnä - kohut, skandaalit ja kiihkoilut nousevat määrittämään politiikan agendoja. Näin poliittinen kansalaisuus ja kuluttajakansalaisuus sekoittuvat kiintoisaksi hybridiksi.

Puolueet ja niihin liittyvä poliittinen järjestelmä voivat olla kiinnostavia asioita nuorten mediakuluttajien - pitäisikö käyttää termiä mediakansalaisten - kannalta jos ja kun ne taipuvat populaarikulttuurisiksi ilmiöiksi. Väitteeni liittyy siihen havaintoon, että nuorethan ovat kasvaneet suoraan edellä kuvattuun mediamaailmaan. Jos vaaleissa on henkilöiden välistä dramatiikkaa ja lööppijulkisuuteen asettuvaa imua, se kiinnostaa laaja-alaisesti monenlaisia nuoria ja muita nuorekkaita äänestäjiä. Politiikka sinänsä on nuoria kohtuullisesti kiinnostava teema.

Sofia Laine briefaakin minua: (n)uoret (18-33 v.) suhtautuvat itse positiivisemmin politiikkaan kuin miten ajattelevat muiden suhtautuvan politiikkaan. On nurinkurista että julkisessa keskustelussa korostetaan nuorten poliittista passiivisuutta. Siksi kielteisyyden korostaminen olisi syytä lopettaa ja jatkossa korostaa sitä, että asennetasolla on poliittisen osallistumisen potentiaalia.

Voisin lisätä: sitä paitsi myös äänestyskansalaisuus voi toimia kuten edellä heittämäni ledivalo-metafora. Sopivassa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa voi leimahdus tapahtua (nuorten) äänestyskopeissakin. Suomessa presidentinvaaleihin osallistuminen on vilkkaampaa kuin osallistuminen muihin vaaleihin. On myös hyviä perusteita äänioikeuden ikärajan laskemiselle 16 vuoteen. Suomessa tätä puuhataan kuntavaaleihin, mutta miksei samaa keskustelua voisi ulottaa valtakunnallisiin vaaleihin?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana IV: Välkkyvän ledivalon arvoitus

(Blogin ylläpitäjänä tiedotan tässä välissä, että kiireideni vuoksi Tommin kirjoitukset on lisätty blogiin päivien viiveellä niiden valmistumisesta. Pahoitteluni. Lisään kuitenkin tekstit blogiin alkuperäisellä kirjoitusajalla. TN)

Euroopassa voi leimahtaa ennakoimattomasti mittavia joukkodemonstraatioita. Marraskuussa 2001 opiskelijat mobilisoituivat Espanjassa joukkomielenosoituksiin hallituksen yliopistolainsäädäntöä vastaan. Seattlen 1999 mielenosoituksista käynnistyi globalisaatiokriittisten mielenosoitusten sarja, jonka demonstraatiota oli myös Euroopassa. WTC-iskuun saakka tämä protestiaalto keräsi yhä suurempia määriä mielenosoittajia. Sitten ne kuihtuivat pois. Seuraava tiivistymä liittyi Irakin sodan vastaisiin protesteihin. Marraskuussa 2002 öljytankkeri Prestige upposi Galician rannikolla ja vahinkojen korjaaminen jäi kansalaisliikkeiden ja järjestöjen harteille. On tendenssi, että nuorten kansalliset mielenilmaukset ja tapahtumat ylittävät usein uutiskynnykset ympäri maailman: ?Riots in France? (CNN, Nov 2005) tai ranskalaisopiskelijoiden protesti nuorten työmarkkinalakeja vastaan huhtikuussa 2006 käyvät esimerkeiksi. Barcelonassa nuoret protestoivat keväällä 2006 ravintoloiden ikärajoja ja kalliita anniskeluhintoja vastaan. EuroMayDay-verkoston vapputapahtumat Berliinissä ja Tukholmassa olivat poikkeuksellisen mittavat. Helsingissä vastaava tapahtuma johti melko näkyvään yhteiskunnalliseen keskusteluun nuoren sukupolven ehdoista, pätkätyöstä ja perustulosta (vertaa Prekaariruoska-nettijulkaisumme)

Miten näitä arvioisi? Joillekin luetellut tapahtumat - tai ainakin jotkut niistä - ovat huligaanien riehuntaa. Toisille ne ovat merkkejä jälkimodernin ja globaalin mediayhteiskunnan tiuhaan vaihtuvista protesti-ilmiöistä, joita konventionaalinen ja institutionalisoitunut poliittinen teoria ei mitenkään osaa ymmärtää.

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry. antoi julkilausuman 10.5.2006 Helsingin vapun tapahtumista. Allianssi ry. "pitää näin valitettavana vappuyön tapahtumia VR:n makasiineilla ja mielenosoitusten yhteydessä. Tapahtuneen ansiosta marginaalinen joukko nuoria tuli leimanneeksi yleisesti suomalaista nuorisoa. Erityisesti tästä kärsivät yhteiskunnallisesti aktiiviset nuoret, jotka uskaltavat tuoda mielipiteitään julki laillisin keinoin. Tapahtunut ei kuitenkaan heijasta nuorison yleistä tilaa, joskin antaa omassa kontekstissaan osviittaa myös siitä, että ongelmiakin on. Asia on vakava, mutta samalla on suhtauduttava järkevästi myös tapahtuneen laajuuteen ja pidettävä huolta siitä, että viranomaisten, päättäjien tai tiedotusvälineiden reaktioissa ei tapahdu ylilyöntejä". Allianssilaiset tuntuvat asettuvan sille kannalle, että katuosallistumisen uudet ja suomalaisittain rajutkin muodot nakertavat edustuksellisen demokratian toimintamahdollisuuksia ja legitimiteettiä.

Toisaalla on (suomalaisia) nuorisotutkijoita, jotka pitävät mainittuja mielenosoituksia merkkeinä, signaaleina, oireina nuorten yleisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Sillä saralla on tarjolla viehättäviä käsitteitä kaiken ymmärtämiseksi. Yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuskirjallisuuden klassinen käsitteistö ("liike", "vaiheet", "hulluuden hetket", "rakastuminen") ovat saaneet rinnalleen "verkostot", "protestiaallot", "aaltojen kasaantumiset", "projektit", "amebat", "palaset", "sirpaleet", "identiteettien stilisoinnit". Enää puuttuu nuorisososiologian aikalaistulkki, joka yrittäisi (epätoivoisestikin, mediajulkisuudessa, tietty) ymmärtää mielenosoitusten leimahduksia välkkyvä ledivalo -metaforan avulla. Nuorten nopeita aktioita syttyy ja sammuu uuteen urbaaniin poliittiseen tilaan - jota luonnehtii keskuksen puuttuminen - internetistä kaduille ja toreille aikuisille ja aikuismielisille käsittämättömällä sykkeellä.

Vakavasti puhuen taustalla on sukupolviliikkeiden ero. Aikaisemmissa historian vaiheissa Euroopassa 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla nuorten yhteiskunnalliset liikkeet kanavoituivat kollektiivisiin puoluemuodostumiin tavalla tai toisella. Nykysukupolven, portfoliopolven, järjestökiinnittymiset ovat aiempaa yksilöllisemmät, kollektiivisuus ja yhteinen toiminta merkitsevät 2000-luvulla eri asiaa kuin 1970-luvulla. Nykyisten yhteiskuntien eläjilleen tarjoamat yhteisöllisyyden muodot, yhteisökudokset, ovat monilta osin erilaisia kuin esimerkiksi 1970-luvun vastaavat asiat. Tämä seikka näkyy nykynuorten politiikkasuhteissa.

Internet muodostaa yhden nuorten politiikan uusista foorumeista. Tunnetusti nuoret ovat digitaalisen yhteisöllisyyden käyttövoima. Nettiadressit ovat suosittuja nykypäivän kannanoton tapoja. Euroviisuvoittaja Lordin fanit suuttuivat taannoin, kun Aller-kustantamon juorulehti Seitsemän päivää julkaisi kannessaan kuvan maskittomasta laulaja Tomi Puutaansuusta. Lehti toimi näin levikin ja rahan kiilto silmissään, vaikka laulaja oli vedonnut tiedotusvälineisiin, ettei hänen maskitonta naamaansa näytettäisi julkisuudessa. Kolmessa päivässä Seiskan boikotointia vaativa nettiadressi keräsi yli 200 000 allekirjoitusta. Monet lehden ilmoittajista pelästyivät ja yhtyivät vaatimusten kuoroon. Lehti taipui nopeasti anteeksipyyntöön. Tämä on erinomainen esimerkki digidemokratian tomintalogiikasta, myöhäismodernin civic virtuen, kansalaishyveen, ilmenemismuodosta. Digidemokratia toimii myös EU:n tasolla, www.oneseat.net on kerännyt yli miljoona allekirjoitusta adressiin, jossa vaadittiin että europarlamentti kokoontuisi vain yhdessä kaupungissa, Brysselissä, sillä 200 miljoonaa euroa per vuosi säästyisi, jos Brysselin ja Strasbourgin välinen logistinen ralli järkevöitettäisiin.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana III: osallistujatyypit

Parahin rakas lukija. Ymmärtääksesi, mitä tässä tekstissä keritään esiin, katso kaksi edellistä plokiani.

Mitä politologian termi osallistujatyypit tarkoittaa? Entä erilaiset osallistujat ja vaikuttajat (osallistujatyypit, intensiteetti, mahdollisuudet ym.), erilaiset tavat osallistua nyky-yhteiskunnassa. Kari Paakkunainen kehotti minua hakemaan jaotteluja tuoreesta Tuomo Martikaisen ja Sami Fredrikssonin tutkimuksesta [Vaalit ja politiikka. Pääkaupunkiseudun nuorten aikuisten poliittiset valinnat 1988-2004. Helsingin kaupungin tietokeskus 5 (2006)].

Ja totta, tarjolla on vuo ryhmittelyjä pääkaupunkiseudun nuorten poliittisten suuntautumisen vaihtoehdoista: libertaarinen uusvasemmisto, liberaali-individualistinen oikeisto, hiljainen enemmistö, uuskonservatiivinen reaktio ja markkinaliberaalit. Ryhmittelyanalyysin avulla luodut ryhmittymät eivät ehkä suoraan kerro uusista osallistumisen käytännöistä.

Mitä poliittinen osallistuminen sitten oikein on? Geraint Parry kumppaneineen tarjoaa poliittisen osallistumisen kuusikulmion, joka koostuu äänestämisestä, puoluekampanjoista, kollektiivisesta toiminnasta, lobbauksesta, suorasta toiminnasta ja poliittisesta väkivallasta. Tämä rinnastuu Lynn Chisholmin ja Siyka Kovachevan jaotteluun. Heidän mukaansa poliittinen osallistuminen koostuu (a) politiikan instituutioihin osallistumisesta (vaalit, äänestämien, kampanjat ja jäsenyydet puolueissa) (b) protestitoiminnasta (mielenosoitukset ja uudet sosiaaliset liikkeet) ja (c) kansalaistoiminta (yhdistyselämä, vapaaehtoistyö, yhteisöprojektit). Siinä on teille ja meille osallistujatyyppejä kerrakseen.

Leena Suurpää valistaa sähköpostissaan tämän kirjoittajaa:

Lukisin osallistujatyypit akselilla "formaali" osallistuminen (järjestöt ym. selkeästi tai pysyvästi organisoidut osallistumisen muodot) vs. "ei-formaali" osallistuminen. Ei-formaali on harhaan johtava, mutta tarkoitan sillä koko niin sanotun. uuden politiikan (tai no, eipä tuo nyt niin "uutta" ole) arsenaalia kaikkine liikehdintöineen, uudenlaisine yksilö-yhteisö -virityksineen, netti- ym. julkis-yksityisine areenoineen.

Aihetta koskevassa eurooppalaisessa tutkimuskeskustelussa on tyypillistä todeta, että edustuksellisen demokratian instituutiot ovat vain yksi nuorten osallistumisen foorumi ja että nuoret ovat irtoamassa niistä. Nuorten kuihtuvan (?) vaalikansalaisuuden rinnalla voidaankin nähdä
kasvava flora ja fauna, kokonainen nuorten oman ja uuden politiikan kirjo. Moninaisuutta korostavat vielä erilaiset nuorisotoimen, yhdistysten ja järjestöjen - EU:n tuella tai sitä ilman - toimivat osallisuushankkeet sekä nuorten vaikuttajarakenteet, jotka vetävät nuoria mukaansa.

Kysymys kuuluukin, korvaavatko kansalaistoiminnan uudet muodot perinteisen poliittisen osallistumisen vanhat muodot? Ehkä on kyse myös siitä, mitä näkee politiikaksi, politiikan ja poliittisen toiminnan määrittelystä. On perusteltua olla huolissaan nuorten vaalikansalaisuudesta, verraten niukasta nuorten kiinnostuksesta vaaleissa vaikuttamiseen, mutta se ei kerro koko totuutta nuorten politiikkasuhteesta. Äänestysaktiivisuuden laskun rinnalla - ja nythän se on Paakkunaisen Karin mukaan ollut hienoisessa nousussa selvästikin - on voitu todeta nuorten kansalaistoiminnan, aktivismien, verkostojen ja liikkeiden uusia nousuja sekä laskuja.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana II: politiikan popkulttuuristuminen

Tutumpi termi politiikan popkulttuuristumiselle on mediapolitiikka. Se viittaa tilaan, jossa on etäännytty aika kauaksi klassisista kansalaisuuden ideaaleista, joiden mukaan kansalainen on julkisessa tilassa näkemyksiään perusteellisesti ja tietopohjaisesti argumentoiva sivistynyt täysi-ikäinen toimija. Tällaisessa ideaalisessa mallissa puolueet täyttävät kansalaisyhteiskunnan pumppuefektiä. Niiden tehtävä on artikuloida eri kansalaisryhmittymien ja luokkien huolia, mielialoja, teemoja sekä tavoitteita niiden välittämiseksi "ylös" poliittisen koneiston ja päätöksenteon eri portaille niin että poliittisen järjestelmän kansalaiskudos pääsee neuloutumaan.

Tuollainen juhlallinenkin konteksti on mennyt menojaan, politiikan kentälle on juossut liikkuva, yksilöllistynyt äänestäjä, jonka sidos viiteryhmiinsä on paljon hennompi kuin ammoisten aikojen (sodan jälkeinen periodi vuoteen 1987 asti) vastaavilla toimijoilla. Ammoisten aikojen kansalaisuutta kutsun sen kummemmin perustelematta yhdistyskansalaisuudeksi ja tätä uutta figuuria kuluttajakansalaisuuksiksi. Kuluttajakansalainen voi olla myös viihteellistyneen mediapolitiikan tehtävänjaoissa passitettu ensisijaisesti katsomoon. Sieltä zoomaillaan, mitä politiikassa tapahtuu ja ennen kaikkea miltä kaikki näyttää. Työjärjestys ja henki ovat iltapäivälehtien ja muun juorutalouden asettamia, mikä vääjäämättä heittää politiikan sisällöt marginaaliin. Sen sijaan erilaiset asetelmat ja henkilöiden väliset dramaattiset spiraalit nousevat keskiöön. Mentaliteetti on shoppailijan ja kaiken tulos on politiikan spektrien pinnallistuminen.

Vai onko? Liikkuva äänestäjä on myös leikillinen äänestäjä. Kun politiikka on mediayhteiskunnan kuluttajakansalaisen valintojen asiaa, osa populaarikulttuuria, esimerkiksi äänestämisen motiiviperustat lähtevät kiinnostavasti liikkeelle. Kuulin alkuvuodesta seuraavan pienen kertomuksen. Vasemmistoa silloin tällöin äänestänyt nuori aikuinen pohti motiivejaan äänestää Niinistöä taannoisissa presidentinvaaleissa. Vaikka kertomuksen kohde oli kuusi vuotta sitten äänestänyt Halosta, oli hänestä jännittävää nähdä miltä Halosen naama näyttäisi Tarmo Ropposen viimeistä kertaa kipparoimissa ylen vaalivalvojaisissa mahdollisen tappion tultua ilmi.

Jos nämä väitteet ovat totta, ne koskevat julkisuuden ja puoluelaitoksen tilaa. Jos tahtoisi olla analyyttinen, pitäisi pystyä puhumaan hallintavan muuttumisesta ja isommasta kokonaisuudesta johon tämä julkisuuden rakennemuutos kytkeytyy. Se ei kuitenkaan ole nyt mahdollista. Tilanne ei ole minusta kuitenkaan niin surkea kuin tämä avaus antaa olettaa. Uudet mediayhteiskunnan julkisuusmuodot tarjoavat myös mahdollisuuksia kansalaisille vaikuttajina. Vai tarjoavatko?

Jatkuu kuvauksella osallistujatyypeistä.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana I

Hyvät kaikki plokini rakkaat lukijat. On ollut hiljaisuuden aika. En ole kiireinen, mutta olen hidas. Siksi tällä palstalla on ollut hiljaista. Jotta hermo tästä plokista sykkivän keskustelun avaruuteen ei vallan katkea, pamautan teille kimaran pikku tekstejä. Joku niistä voi olla plokiksi pitkäkin. Loiki siinä tapauksessa, sinä malttamaton yli pitkäpiimäisen jaarituksen.

Minun oli määrää valmistaa taustateksti kansalaistoiminnnan keskustelupajaan. Se kulkee nimellä Albertinkadun ajatuspajat. Vaikka pajalla on tuollainen nimi, minutkin on kutsuttu mukaan. Vau! Koostin materiaalin, josta versioin tälle foorumille karvalakkimallin. Karsin viitteet pois, editoin, kärjistän, toisaalta venytän. Spekuloin ja olen himmeä, silti kirkas. Toivon.

Sain kirjoituista varten seuraavan evästyksen Aaro Harjulta (25.9.206):

Kukin kirjoittaa oman paperin, joka on taustalukemisena ja teeman täsmentäjänä osallistujille. Alustajat ottavat sen parhaaksi katsomallaan tavalla huomioon lyhyissä johdattelupuheenvuoroissaan. Idea sinun osaltasi olisi, että ottaisit tarkasteluun erilaiset osallistujat ja vaikuttajat (osallistujatyypit, intensiteetti, mahdollisuudet ym.), erilaiset tavat osallistua nyky-yhteiskunnassa ja heittäisit ilmaan ajatuksia siitä, millä tavalla vähän tai ei juuri lainkaan osallistuvien osallistumista ja vaikuttamista voitaisiin lisätä. Käytä tutkimuspohjaa ja esitä omia ajatuksiasi.
Tämä jatkuu pohdinnalla politiikan pop-kulttuuriksi muuttumisesta.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Takaisin Petroskoihin

Useita plokeja sitten kerroin käyneeni syyskuun alussa Petroskoissa, tai ainakin valmistaneeni 36 PowerPoint-diaa esitelmääni varten Youth at Crossroads -konferenssiin. Koska en ole mikään PowerPoint-Petteri, ehdin esityksessäni selostaa vain 6 diaa. Otsikkoni oli Nuorisopoliittisesti sensitiivinen nuorisotutkimus, mikä tietysti karkottaa 12 lukijastani elämyksellisesti suuntautuneet persoonat. Tulettehan sitten takaisin, kun jälleen yritän vitsailla?

Tuossa seminaarissa minua ennen puhuivat Alexander Salyanin, Karjalan Federaation varaministeri (?) joka vastaa nuorisopolitiikasta ja Larissa Shvets, professori, nuorisotutkimuksen kollega. Heiltä sain kimmokkeen hioa omia nuorisopolitiikkaa ja nuorisotutkimusta koskevia määritelmiämme. Salyaninin mukaan Karjalan tasavallassa on hyvät mekanismit nuorten osallistamiseksi, ongelma on vain siinä, että nuoret eivät juurikaan tahdo osallistua annetulla foorumeilla. Dokumentit ovat Karjalassa kunnossa: on nuorisolakia ja muuta normatiivista aktia.

Mitä ajattelen tästä? En ihmettele, jos meno vähänkin muistuttaa Neuvostoajan Komsomolia, joka oli valtion virallinen järjestelmä integroida ja sosiaalistaa nuoriso sosialistiseen järjestelmään. Komsomolia johtivat ainakin 1970-luvulla 40-50 -vuotiaat ammattibyrokraatit. Kävin katsomassa sitä systeemiä nuorena hyvin läheltä. Jäi vain minulta silloin havaitsematta, ettei nuorilla ollut siellä minkäänlaista omaa ääntä. Piti kasvaa 53-vuotiaaksi plokin pitäjäksi ja postaajaksi, että käsitän tuommoisen seikan. En nyt tässä halua kuitenkaan arvuutella, miten nykyään eroan 70-luvun tuolloisista 40-50 -vuotiaista Komsomol-johtajista. Ne(kin) olivat äijiä. Sen sijaan väitän, että ajatukset vahvasta esivallasta ja alamaisuudesta ovat enemmän kuin kunnolla läsnä venäläisessä valtio- ja yksilösuhteen malleissa. Edelleen. Se on kulttuurinen ajatusmuoto, joka yhdistää Brezhnevin Neuvostoliittoa ja Putinin Venäjää. Kummatkin ovat oman aikansa tsaareja. Millainen siellä on kansalaisyhteiskunta, johon nuorten osallistuminen voisi kiinnittyä?

Me voimme Suomessa naureskella tätä, mutta kuinka lähellä olemmekaan kulttuurisesti venäläisyyttä? Sitä sopii miettiä. Smash Asemin jälkipyykin eräs teema on ollut alamaisuus. Viimeksi (Ylen teksiti-tv 1.10.2006) valtiovarainministeri Eero Heinäluoma antoi poliisille täyden tukensa Smash Asemin operaation toimista. On turhaan esitetty kritiikkiä ja väärin perustein. Just joo: tätähän ei ole ennen kuultukaan. Taannoisissa presidentinvaaleissa kehkeytyi Sauli Niinistön ympärille selvä vahvan johtajan kaipuu ja odotushorisontti. Satu Silvo kaipasi Kokoomuksen vaalivalvojaisissa presidentiksi miestä, jolla tornia ja Saulilla on tornia. Tuoreessa, eilen julkistetussa nuorisobarometrissa, on kiintoisa detalji: Kari Paakkunainen osoittaa, että nuoret naiset takasivat Tarja Halosen uudelleen valinnan. Suomen jätkät, nuo pikkuäijät olisivat tahtoneet vahvemman otteen miehen valtion ruoriin. (Terhi-Anna Wilska (toim.): Uskon asia. Nuorisobarometri 2006.) En ole kuitenkaan varma, onko tämä detalji merkki torni-segmentin alamaisuuden vireestä vai ei. Parahin lukija: päättele itse. Baro on luettavissa netissä täältä.

Salyaninin mukaan sikäläisten nuorisopoliittisten dokumenttien viisi prioriteettia ovat koulutus, nuorten aikuisten perheiden tukeminen, työllisyys, syrjäytyminen ja luovan nuorison tukeminen (nuori taide). Mitä sitten? Miten ajatellaan suomalaisessa EU-kontekstissa? Kovasti tiivistäen sanoisin, että horisontaalinen nuorisopolitiikka tarkoittaa täällä kaikkia niitä yhteiskunnallisia toimenpiteitä, päätöksiä, eri hallinnon haarojen ja instituutioiden toimia, jotka ovat tarjolla nuorten aikuistamiseksi tai nuorten toimittamiseksi aikuisen kansalaisen statukseen, eri yhteisöjen suvereeneiksi jäseniksi. Jäseniksi, jotka tekevät (ovat tehneet) suhteellisen pysyviä ratkaisuja koulutus-, työvoima-, asunto- ja parisuhdemarkkinoilla. Niin että vanhemmat voivat sanoa sukulaisilleen ja naapureilleen, että heidän lapsensa on löytänyt paikkansa ja tehtävänsä elämässä. Ja niin että ammattipedagogit voivat todeta nuoren kasvaneen. (Tässä yhteydessä en voi käsitellä sitä, miten paikan löytäminen, suhteellisen lopullisen identiteetin luomisen mielessä, on pätkätyön tai workfaren järjestelmässä ylipäätään mahdollista; minulla on vahvat duubioni.)

Onko tässä konseptissa EU:ta se, että prosessin vahva juonne on halu tehdä nuorista subjekteja, aktiivisia (kriittisiä?) kansalaisia, jotka ovat perillä elämäntehtävistään ja paikastaan sukujensa ketjuissa? Joo ja ei. Joo: EU:n nuorisopolitiikassa kirjoitetaan paljon aktiivisesta kansalaisuudesta. Ei: EU:n nuorisopolitiikan asiakirjat ponnistavat biopolitiikasta, intressi on välineellinen, nuoret ovat Euroopan resurssi kilpailukyvyn globaaleihin mittelöihin. Aktivisteja ei aktiivinen kansalaisuus taida ainakaan tarkoittaa. Eikä se ole mainittavampi identiteettituunauksen kuviokaan. Silti EU:n nuorisopolitiikan dokumenttien himossa osallistaa nuoret voi nähdä tärkeän eron esimerkiksi venäläiseen ajattelumalliin verrattuna.

Vai tiedänkö tarpeeksi venäläisen nuorisopolitiikan käytännöistä mitään sellaista väittääkseni? (6.10.2006 klo 16.35)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Asiat, äijät ja Rajamäki

Olipa viikko. Kansalaistarkkailijat-ryhmämme on ollut jonkinlainen yritys puhkoa läpikapitalisoituneeseen mediatilaan reikiä kutsuaksemme kaikkien mahdollisten positioiden ja sukupuolten toimijoita, kansalaisia / väen edustajia miettimään, mikä oli tuon aktion (poliisi Kiasman edessä 9.9.) merkitys. Kutsukaamme tätä pistosaha-metodiksi. Ryhmä on ollut amebamainen verkosto ja koostunut enimmäkseen miehistä. Kiintoisasti hanke alkoi jännittyä myös lähipiirissä. Nuorisotutkijoiden Nuotta-listalla esitettiin kritiikkiä ensemblemme kokoonpanosta ja myös tavoitteiden poliittisesta korrektiudesta. Äijäköörimme sai opetusta - toimintamme olisi kelvollista, jos se vain kattaisi myös tasa-arvokysymyksiä. Meitä myös pidettiin "koomisina".

Toisaalta äijäköörimme sai tukea myös toisilta äijiltä. Malebonding.

Päivi Harinen, kollega Joensuusta, viestitti privaattipostissa kokonaisuutta koskien osuvasti: On hyvä, että asiat pääsevät "irti". Päivi myös nimesi tämän meiningin "alapolitiikaksi". Nohevaa.

HS:n vieraskynässä 21.9.2006 mainitaan henkilö nimeltä Sandro Magister. Ei Munari vaan Magister. (Sandro Munari oli Lancian tehdaskuski esimerkiksi vuonna 1967 Jyväskylän suurajoissa.) Magister on vatikanisti, siis "Vatikaanin tarkkailija". Olen kuullut, että tämän herran toimenkuvasta on löydetty hämmästyttävä paralleeli pistosahaporukkaan kysymällä "voisiko kansalaistarkkailijoiden alkuperä olla johdettavissa tähän"! (Mikko Salasuo, suullinen tiedonanto 20.9.2006)

Kritiikkiä tuli myös ulkoa, turkulainen maisteri kysyi (v)aatiiko sananvapauskin aineellista vahinkoa? Rustasin kiivaassa tahdissa, mutta hitaasti vastauksen HS?mielipiteeseen ja pistin menemään 21.9. noin klo 12.14. Tätä kirjoitettaessa en tiedä, koska se ilmestyy ja miten silvottuna. Joka tapauksessa typistettettynä. Päivystävä toimittaja ilmoitti erittäin ynseästi näin tehtävän, kun soitin sinne tarkoituksenani pyytää muotoilla sisäministeriä koskevaa väitettäni. Koko osuus oli jo siistitty pois.

Siksi seuraakin eräänlainen "directors Un-Cut", pamautan tähän plokiin koko satsin. Parahin lukija, sinä/te 2-11 kpl uskollista lukijaani, liudennu tekstin virtaan:

Tarkkaileva dosentti vastaa

Timo Lohento haastoi (HS 21.9.) tarkentamaan järjettömänä pitämänsä ajatuskulkuani Smash Asemista. "Ilmaisuvapauden nimissä kannattaa sietää aineellisia vahinkoja" ei ole sitaatti puheestani vaan toimittajan tiivistys. Mutta en pakene journalistisen käytännön selän taakse vaan otan leiman vastaan ja koetan selventää.

Ajatus liittyy tietysti tuon mielenosoituksen tilanteeseen. Kyse on detaljista, mutta samalla periaatteellisesta seikasta. Ponnelauseen voi muotoilla myös seuraavasti. Aineellisen vahingon uhka tilanteessa, jossa mielenosoittajia oli paikalla vain vähäinen määrä, ei oikeuttanut viranomaisia kansalaisvapauksien rajoittamiseen. Mielenosoittajien ydinryhmää oli Kiasman edessä arviolta 40-50 henkeä. Porukka olisi pitänyt päästää liikkeelle ja blokeerata vasta sitten kun ensimmäinen lainvastainen kajoaminen - tai sellaisen yritys - jonkun omaisuuteen, vaikkapa SUV-maasturin peruutuspeiliin, olisi tapahtunut. Siihen poliisilla oli massiivinen valmius. En hyväksy paikkojen hajottamista kansalaistoiminnan keinona. Tällaisia linjauksiani sijaitsee blogissani Kommentti.fi-sivustolla.

Mielenosoituksen piirityksessä näytti tapahtuneen merkittäviä kansalaisoikeuksien rikkomuksia poliisijohdon valitseman strategian seurauksena. Se on asia sinänsä. Kansalaisena minua karmaisee tämän absurdin episodin kutoutuminen kehkeytymässä olevaan kahteen yleisempään tendenssiin. Toinen on poliittisen tilan muutos, jonka juonteita ovat julkisuuden pinnallistuminen, pelkistyminen, henkilöityminen ja nopeutuminen. Tämä alamaistaa meitä. Kansalaiset, tai pitäisikö muotoilla kuluttajakansalaiset, passitetaan tässä prosessissa katsomoon, dramaattisten tapahtumien ahmijoiksi, ohuen seurannan asemiin. Prosessi on kuitenkin ristiriitainen, kansalaisvalvonnan kannalta myös mahdollisuuksia tarjoava. Kun jotain uhkaavaa on tulossa, mediarummutus takaa tapahtumien läpinäkyvyyden. Dramatiikkaa suosiva media-agenda tuo toimittajat paikalle, mutta myös monet oman elämänsä ja ympäristönsä dvd-dokumentoijat. Kaiken tuloksena kaikki on hetkessä toimitettu nettiin. Tila on jollain tavoin läpinäkyvä. Emme ehkä olekaan niin alamaisia.

Toinen tendenssi koskee poliisitoiminnan trendejä. On väitetty, että suomalaisen poliisin toiminnassa on selvästi tapahtunut paradigman vaihdos. Ollaan siirtymässä sensitiivisestä hyvinvointivaltion malliin kuuluvasta poliisitoiminnasta terrorismin vastaisen sodan virittämään kovan poliisitoiminnan malliin. Ja tämän mallin demonstraatiosta oli kyse Kiasman edessä 9.9.2006. Vai oliko? Tämä ei ole mitätön kysymys demokratian kannalta, koska monet tiedustelutoimenpiteet tai ylimitoitetulta näyttävät reaktiot on helppo perustella viittaamalla terrorismin uhkaan. Voiko poliisia valvoa, voiko supoa valvoa?

Poliisin ylin johto ja Sisäministeri Rajamäki ovat toistuvasti kieltäytyneet tulemasta keskustelemaan näistä tendenssistä julkisen ryhmämme järjestämään tilaisuuteen. Aikamoisia äijiä. Millä tavoin aktiivinen kansalainen voi silloin päätellä, onko poliisin toiminnassa tapahtunut paradigman vaihdos?

Tommi Hoikkala
Kansalainen

Mitä tämä on? Ehdotin kainosti, että siirryttäisiin keskustelemaan väitetystä poliisitoiminnan strategian muutoksesta ja demokraattisesta valvonnasta, sen kapeutumisesta, mahdollisesta hallintatavan muutoksesta. Tämä olisi se asia - ei poliisin pahuus/hyvyys, josta joku feministi Nuotta-listalla veisteli.

Olivatko poliisin ylin johto ja sisäministeri kieltäytyneet tulemasta keskustelemaan tilaisuuteemme?

---HMM: Poliisin valtakunnallinen johtaja Markku Salminen ilmoitti sihteerinsä välityksellä minulle ettei pääse tilaisuuteemme (niillä aikatauluvaihtoehdoilla joita tarjosin) ja ettei hän myöskään määrää tilaisuuteen (useita aikatauluvaihtoehtoja) ketään alaistaan.
--- Rajamäki ilmoitti erityisavustajan sihteerin kautta ensin ettei pääse viime viikolla tai tällä viikolla pidettävään tilaisuuteen ja myöhemmin ettei ylipäätään tule meidän järjestämään tilaisuuteen (siis: me tarjosimme tilaisuutta ajankohtaan jonka Rajamäki valitsee ja Rajamäki ilmoitti sihteerin välityksellä ettei hän ole kiinnostunut).
Rajamäki vastasi kielteisesti myös toiseen kutsuun tulla journalistiliiton tilaisuuteen pressiklubilla tiistai-iltana 19.9.
-- Helsingin poliisin komentaja Jukka Riikonen siirsi asian käsittelyn Helsingin poliisin vastaavalle tiedottaja, joka ilmoitti ettei Helsingin poliisista kukaan ole kiinnostunut osallistumaan eiliseen keskusteluumme.
- joten: toistuvasti ylin johto + rajamäki ei ole kieltäytynyt: ongelmana kuitenkin haluttomuus, rajamäen tapaus kiinnostavin: mikään aika ei siis sovi.

Thomas Wallgrenin meilinpätkän perusteella väitteeni ei ollut semanttisesti vallan tyhjä.

Ryhmä järjesti keskustelutilaisuuden Taidehallin klubilla 20.9.2006. Mika Turkian nauhoitus - kiitos - on haettavissa täältä: http://www.cs.helsinki.fi/u/turkia/200906/

Jännite katosi. Valtajulkisuus menetti kiinnostuksensa asiaan. Toiset teemat nousivat otsikoihin, esimerkiksi Budapest. Siellä mellakoitiin. Kiasman edessä 9.9. ei.

Miksi kukaan ei kutsu rapujuhlille?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla